Selvennys

Tämä on yritys visualisoida laman, keskioluen, EUn ja Elisabetin ensimmäisen kierroksen vaalimenestyksen aiheuttama uni.

Tarina etenee aikajärjestyksessä. Kommentoi tähän jos koet tarpeelliseksi.

Tätä blogia ei enää päivitetä.

Kirjoittajasta lisää http://palanutsulake.blogspot.com/

Lukuiloa.

PÄÄSIHTEERI

Joskus kauan sitten olivat suuret johtajat asuneet palatseissa ja torneissa. Nykyisin heidän paikkansa oli maan alla. Mitä suurempi mulkku, sitä syvemmälle äiti maahan se änki. Valta oli muuttanut korkeimmista falloksesta syvimpään kohtuun. Ehkä tämä symboloi jotain, alkavaa tai päättyvää aikaa. Nyt vaara oli kuitenkin ohi ja johtajien oli aika nousta kansan pariin. Tänään oli alkanut aika jolloin Euroopan johtajalla ei ollut enää mitään pelättävää.
Euroopan johtaja ei kuitenkaan noussut vaan oli yhä kaivautunut syvimpään katakombiin. Hän ei myöskään pelännyt, vaan söi kananpoikaa. Hän piti erityisesti kanannahasta. Kaikki maku kanassa oli sen nahassa ja hän tyytyikin kuorimaan sen ja syömään nahat. Hänen lääkärinsä tulisi paikalle viereisestä huoneesta ja aloittaisi vatsahuuhtelun mikäli saisi tietää asiasta. Sillä ihminen jolla ei ole ohutsuolta ei saa syödä kananpoikia, ei edes kuoria. Välttyäkseen vatsahuuhtelulta hän tyytyi imeskelemään kuoria ja sylkemään ne sitten pois. Paistin rasva muodosti kuivuneille huulille kalvon. Rasva on hyvää. Ja sitten olisi vielä sikari, todennäköisesti Euroopan viimeinen Havannalainen Corona.
Tänään oli juhlapäivä ja Euroopan vaikutusvaltaisin mies vietti sitä sadan metrin syvyydessä Tukholman esikaupunkien alla. Lähes tyhjässä huoneessa oli kaksi läjää elektronisia laitteita. Toisen kasan tehtävä oli viihdyttää häntä ja toisen kasan tehtävä oli pitää mies hengissä. Viihde elektroniikka ei pettänyt koskaan, elossa pito laitteisto yski aina välillä, jonka jälkeen lääkärit ryntäsivät huoneeseen elvyttämään häntä. Elvytyksen jälkeen tuli aina niin latautunut olo, jotenkin sähköinen ja aikaansaava, mutta pian ylimääräinen sähköenergia poistui vanhasta ja raihnaisesta ruumiista ja tilalle astui tylsyys, jota vain vanhat videonauhat vähän piristivät.
Pääsihteeri oli jo vanha mies. Kuluneet vuosikymmenet olivat jättäneet hänen kasvoihinsa syvät uurteet. Hänen elopainonsa oli kohonnut jo yli sadankahdenkymmenen kilon. Ottaessaan virkansa vastaan hän oli ollut ainakin omasta mielestään komea, atleettinen mies. Nyt hän oli lääkkeiden ja koneiden varassa elävä lihavuori. Kaksikymmentä vuotta pääsihteerinä olivat maksaneet hänelle avioliiton, ystävät ja terveyden, mutta hän oli onnistunut.
Hän oli onnistunut mahdottomassa, kaikki hienot vihreät ja vasemmistolaiset aatteet tai ainakin parhaat osat näistä aatteista olivat vaatineet toteuttajakseen vanhan konservatiivin. Miehen, jolla oli tarpeeksi voimaa tehdä vaikeatkin päätökset. Hän oli ollut ensimmäinen johtaja, joka oli tajunnut, että globaali hyvinvointi ei ollut mahdollista, kaikkea ei riittäisi kaikille vaikka kaikki halusivatkin kaiken
. Hän oli väkivalloin erottanut järjestyksen kaaoksesta. Hän oli luonut kovin ottein uskonnollisesti ja kultuurillisesti homogeenisen tai ainakin vähintäänkin suvaitsevaisen Euroopan, valkoinen mies vallitsi jälleen. "Puhdistukset" oli toteutettu hänen käskystään. Hän oli ollut se mies, joka oli antanut tulikäskyn, kun afrikkalaiset olivat pyrkineet Eurooppaan. Kaikki ihmiset luulivat, että se oli ollut hänelle helppoa. Kaikki luulivat, että hän ei välittänyt. He eivät kuitenkaan tienneet mitään niistä painajaisista, joita edes vahvinmatkaan unilääkkeet eivät pystyneet nujertamaan. He eivät tienneet, että hänellä olivat yhä tallella kaikki ne sensuroidut videofilmit, jotka kertoivat Espanjan tapahtumista. He eivät tienneet, että hän katsoi usein noita filmejä pohtien olisiko jotain voinut ehkä tehdä toisin. He eivät tienneet, että hän tiesi täsmälleen mitä hän oli tehnyt.
Viimeisenä työpäivänä hän tiesi onnistuneensa. Euroopan muuri, valtaisa sähkö-magneettinen suojakilpi, oli juuri saatu valmiiksi. Eurooppa oli nyt turvassa. Euroopassa vallitsi nyt rauha ja yleinen hyvinvointi. Nyt Eurooppa oli kunnossa ja hän lopussa.
Hänen aikanaan maailma oli muuttunut useaan otteeseen, hänen aikanaan kaaoksesta oli noussut järjestys, helvetistä oli muodostut utopia. Hänestä oli tullut Dorian Grayn muotokuva koko Euroopalle. Jokainen selvitetty kriisi oli jättänyt häneen lähtemättömät jäljet. Nyt Eurooppa kukoisti ja hän mätäni.
Telessä näytettiin hänen seuraajansa haastattelua. Kaikki puhuivat hänestä hyvää, pelkkää hyvää. Kaunis, älykäs ja empaattinen.
Nainen, 50 kiloinen nuori nainen...
...katsoessaan seuraajaansa pääsihteeri tunsi itsensä vanhaksi, todella vanhaksi...ihmiset olivat valinneet naisen hänen tilalleen...
Pääsihteeri tiesi, että hänen työtään tultaisiin kunnioittamaan, hänen mukaansa tultaisiin nimittämään katuja ja toreja ympäri Eurooppaa. Hänen valokuvansa tulisivat saamaan kunniapaikan kaikkien koulujen seinillä. Hänen muotokuvansa tulisivat historiankirjoihin. Hän tiesi myös sen, että pian hänen maineensa mustattaisiin ja että hänet kuitenkin ajanmyötä unohdettaisiin. Pienet ihmiset alkaisivat pian kirjoittaa paljastuskirjoja hänen elämästään. Vuodet vierisivät ja pian kukaan ei enää muistaisi mitä hän oli tehnyt. Nyt kaikki kuitenkin ylistivät ja kehuivat häntä, tai ainakin vähintään pelkäsivät ja kunnioittivat häntä.
Katsoessaan telestä seuraajaansa, hän tunsi itsensä todella vanhaksi, osaksi historiaa.
Katsoessaan seuraajaansa hän tiesi, että hänen kaltaisille dinosauruksille ei enää olisi tilaa, hänen kaltaisiaan ei enää tulisi. Suurmiesten aika oli ohitse. Hänen kaltaisiaan ei enää tarvittu. Hän olisi viimeinen.
Kun hän oli noussut valtaan oli Eurooppa ja koko maailma ollut kaaoksen vallassa. 1900-luvulla odotettua suurta pamausta ei koskaan tullutkaan vaan ainoastaan loputon määrä paikallisia kahakoita ja kymmenittäin lähinnä sukupuoliteitse tarttuvia virusperäisiä sairauksia. Yhteiskuntatieteilijöiden mukaan tämä oli kuitenkin pelastanut ihmiskunnan, maapallon populaatio oli laskenut tasolle joka mahdollisti elämän jatkumisen tällä planeetalla. Silloin oli pääsihteeri noussut johtoon ja kovin ottein eristänyt Euroopan muusta maailmasta. Hän oli väkivalloin pakottanut Euroopan rauhaan. Sen jälkeen kun Eurooppa oli kovin ottein rauhoitettu, pakotettu sisäiseen suvaitsevaisuuteen ja ekologisesti kestävän kehitykseen olivat kaikki jäljellä olevat voimavarat keskitetty tieteeseen ja tutkimukseen.
Viruslääkkeet, fuusioenergia ja tietotekniikan kehitys olivat nopeasti nostaneet Euroopan jaloilleen. Oli tarvittu vain yksi mies, joka oli pystynyt tekemään vaikeat päätökset...
...mies, joka pystyi myös kantamaan näiden päätösten hinnan.
Pilapiirroksissa hänelle oli aina piirretty veriset kädet, mutta hän ei enää välittänyt siitä. Nyt hän oli jo sen näköinen, että hänestä oli mahdoton piirtää karrikatyyria. Hän ei enää jaksanut välittää mistään. Hän oli tehnyt sen...
... kaikki oli nyt valmista ...kaikki oli nyt ohi.
Hän katsoi sydämentahdistajansa hallintalaitteistoa, jossa kaikki valot vilkkuivat punaisella. Se johtui hänen itsensä tekemistä säädöistä, se johtui ottamatta jätetyistä aamulääkkeistä. Se johtui aamulla syödystä kananpojasta, tai ehkä se johtui juuri sytytetystä sikarista.
Ne idiootit kuvittelivat, että hän voisi siirtyä eläkkeelle...
... kuinka hän voisi siirtyä eläkkeelle ...kaiken tämän jälkeen. Hänen oli ikävä vaimoaan.... Nyt hänen oli kylmä..
Muljahtava tunne rinnassa kertoi, että suuri sydän ei enää jaksanut.
Yksi jakso historiaa oli saatettu päätökseen.

ENSIMMÄINEN

Hassua. Hassua miten hyvin minä muistan isäni kädet, ne olivat olleet karheat ja niiden iho oli kauttaaltaan sarveistunut. Ne olivat olleet työmiehen kädet. Silloin harvoin, kun isäni oli koskenut minuun ne olivat olleet kuin hiekkapaperia, lämmintä hiekkapaperia. Sen takia minä en koskaan halunnut isäni syliin, eipä silti, ei isänikään koskaan halunnut minua syliinsä.
Hoitaja ystävällisesti kertoi minulle, että isäni oli varsin pontevasti kieltäytynyt kaikista kipulääkkeistä, että isä oli kieltäytynyt kaikesta hoidosta yleensäkin. Isäni kuoli niin kuin oli elänytkin, 1900-luvun malliin, oikea macho-mies, viimeinen macho-mies.
Olin varmasti ainut ihminen, joka ei itkenyt isäni hautajaisissa. En itkenyt vaikka olisin halunnutkin, minusta se ei olisi ollut sopivaa, sillä muistin hyvin mitä isäni oli sanonut minulle äitini hautajaisissa: "Älä nyt taas itke, ettei minun tarvitse taas hävetä sinua." Isäni ei ollut koskaan ymmärtänyt kuinka tärkeää oli näyttää tunteensa. Isäni mielestä miehen oli pidettävä kaikki tunteet sisällään. Isäni oli typerys. Minun on ikävä isää.
En taaskaan saa unta. Minun tekisi mieli yhtä savuketta, mutta olin luvannut Minnalle, että lopettaisin tupakoinnin lapsen synnyttyä ja sen lupauksen minä aion myös pitää.
Lapset, kuinka ihanilta ne näyttivätkään ostoskeskuksissa ja yleisissä kulkuneuvoissa, kuinka ne huusivatkaan öisin ja kuinka ne tehokkaasti pilasivatkaan toimivan parisuhteen. Lapsi, kuinka suloiselta se näyttikään nukkuessaan ja kuinka mukava sitä olikaan ollut tehdä. Koin lämpimän väristyksen, kun muistelin niitä kymmeniä kiihkeitä öitä, jolloin kaikki tarmomme oli suuntautunut uuden elämän aikaan saamiseen. Maailma oli silloin tuntunut hyvältä paikalta. Kaikkialla yhteiskunnassa vallitsi yleinen toivon ilmapiiri, viikoittain telestä tulvivat uutiset uusista keksinnöistä, lakkautettavista armeijoista ja kaatuvista rajoista. Silloin maailmasta tuntui olevan tulossa hyvä paikka syntyvälle lapselle.
Lapsen synnyttyä minä jäin hoitovapaalle. Aluksi kaikki tuntui sujuvan hyvin, mutta pikkuhiljaa minä ja Minna aloimme etääntymään toisistamme. Aluksi me emme enää nauraneet samoille asioille ja lopulta me emme nauraneet enää ollenkaan. Seksi muuttui pikkuhiljaa surkeaksi, loppuakseen sitten kokonaan. Aloin kulkemaan kapakoissa, jotka ovat nykyisin lähes kokonaan miesten valtaamia, itseni kaltaisten miesten. Yhteiskunnan rakennemuutos on pikkuhiljaa ajamassa miehiä pois työelämästä. Työttömyys hipoo jo neljääkymmentä prosenttia ja suurin osa työttömistä on miehiä. Se ei kuulemma ole syrjintää, jos naiset vain ovat parempia. Työttömyysprosenttiin ei edes ole laskettu mukaan meitä hoitovapaalla olijoita.
Minua panettaa niin kovasti, että hampaitani vihloo ja otsaani sattuu.
Olen kääntänyt Minnalle selkäni, ikään kuin protestiksi tästä jatkuvasta vastentahtoisesta selibaatista. Hän kuitenkin nukkuu rauhallisesti raskaan työnsä rasittamana. Hänen pyöreä povensa kohoilee hengityksen tahdissa ja minun tekisi mieli koskea sitä, mutta en uskalla. Minä en halua riitaa. En koskaan.
Minna on hoitaja, niin kuin minäkin. Itse asiassa kaikki, joilla on töitä tänä päivänä ovat hoitajia taikka töissä palvelualoilla. Isänikin oli aikoinaan jäänyt varhaiseläkkeelle, koska oikeata työtä, fyysistä työtä, ei ollut enää saatavilla.
Maailma on todella hieno paikka, paratiisi, taikka utopia kuten Euroopan ulkopuolisilla alueilla tätä kutsutaan.
Minä asun utopiassa, mutta minulla on paha olla, koska isäni on kuollut ja vaimoni ei anna minulle, ...minun on niin helvetin paha olla... paha olla... isän kädet, muistan kun pienenä luulin, että kaikkien miesten käsien tulisi olla kovia ja karkeita. Luulin, että itsekin saisin sellaiset kädet, joskus... ..omat käteni ovat kuitenkin pehmeät ja hyvin hoidetut, hoitajan kädet.
Minun on ikävä isää, isässä oli ollut voimaa ja varmuutta mitä minä en koskaan ollut ymmärtänyt. Voimaa ja varmuutta mitä minulta tulisi aina puuttumaan. Hän oli rankin sovinisti mitä tiesin. Itse asiassa, hän oli ainut sovinisti mitä tiesin.
Jo kansalaisten peruskurssi I opetti meidät kansalaiset oikeaan ja todelliseen tasa-arvoon. Isäni ei koskaan kyennyt läpäisemään tai ei ehkä oikeastaan edes halunnut läpäistä tuota kurssia, jonka yli 90 prosenttia kansalaisista oli läpäissyt. Isä väitti oppineensa jo peruskoulussa kaiken tarpeellisen.
Minna ei koskaan pitänyt isästäni tai ei ainakaan voinut myöntää pitävänsä, sillä isäni rasvaiset vitsit ja Minnan varsin selkeä maailmankuva eivät oikein sopineet yhteen. Ei se kuitenkaan estänyt Minnaa nauramasta niille vitseille. Muistan hyvin, kun esittelin Minnan isälleni niin isäni kommentoi Minnaa sanomalla minulle, että ei kai niitä parempiakaan ole nykyisin saatavilla. Ota pois, kun ilmaiseksi saat.
Kello on jo kaksitoista ja minä en vieläkään nuku, olisi varmaan pitänyt tulla sänkyyn kapakan kautta. Minna ei kuitenkaan olisi pitänyt siitä, itse asiassa Minna ei nykyään pitänyt juuri mistään mitä minä tein.
Oli aivan sama mitä tein tai miten tein, niin Minnan mielestä tein sen perusteellisesti väärin. Olinkin viime aikoina keskittänyt kaiken tarmoni lapsen hoitoon, mutta Minnasta en kuitenkaan osannut tehdä sitäkään oikein. Rakastan lastamme.
Lopulta uni alkaa voittaa ja mielessäni pyörivät viime päivien tapahtumat ... isi .. ..isän kädet.. ...niin karheat.. .. panettaa... ..kapakka .. ikävä.. niin kovin ikävä.. yksin...
... kylmä..
Herään lapsen itkuun ja käännyn tavoittelemaan Minnaa, mutta hän on jo lähtenyt. Aamuvuoro, aina vaan aamuvuoro. Miksi on niin kylmä herätä yksin, vaikka asunnossa on lattialämmitys.
Nousen ylös ja otan lapsen syliini. Yritän tyynnytellä sitä puhumalla sille rauhallisesti ja keinuttelemalla sitä hellästi sylissäni. Turha yritys, tiesin sen jo etukäteen. Asetan lapsen hoitoalustalle ja vaihdan sille tottunein ottein kuivat vaipat. Se tehoaa, lapsen itku vaimenee hitaasti, mutta varmasti ja puna lapsen kasvoilla vaalenee nopeasti. Huuto muuttuu iloiseksi jokellukseksi. Hämmästyn ja hymyilen. Rakastan lastamme.
Lasken lapsen hellästi takaisin sen omaan sänkyyn. Astelen keittiöön keittämään aamukahvia itselleni ja maitoa lapselle.
Tämä aamu tuntuu alkavan samoin kuin sadat edelliset aamut, pois lukien Minnan vapaapäivät, jotka kuluivat viinan kanssa lotratessa tai krapulaa potiessa.
Yllättäen tajuan kuitenkin, että tämä aamu on kuitenkin erilainen. Jotain on muuttunut, oloni on parempi ja rauhallisempi kuin yleensä, jotenkin valaistunut. Tässä aamussa on jotain erikoista. Minulla on rauhallinen olo. Katson alaspäin ja ymmärrän miksi. Aamuerektio puuttuu.
Ensikertaa eläessäni minulla ei seiso herätessäni. Ikä ei näköjään tule yksin, pitäisiköhän tästä huolestua tosissaan. Onhan se toisaalta ollut hirveätä tuhlausta seisottaa joka ikinen aamu, nykyään yleensä vieläpä täysin turhaan. Ehkä tämä johtuu liiasta juomisesta. Samapa tuo... Samapa tuo ? Hymyilen. Penikseni tuntuu mukavan pehmeältä.
Ryhdyn lataamaan kahvinkeitintä ja oikeastaan minulla on kertakaikkisen loistava olo. Parempi olo kuin aikoihin. Lämmin olo.
Kurottaudun kohti kahvipurkkia, kun aika yllättäen tuntuu pysähtyvän. Käteni tuntuu loputtomasti lähestyvän purkkia, mutta se ei tunnu koskaan saavuttavan sitä. Jatkan yrittämistä kunnes lopulta ymmärrän, että en koskaan tule saavuttamaan sitä purkkia siitä syystä, että kaadun lattialle tai oikeastaan en edes kaadu vaan hitaasti valun, äärettömän hitaasti.
Minun on hyvä olo. Mitähän minulle oikein tapahtuu, onkohan tämä sydänkohtaus. Ei, minähän olen vasta kolmenkymmenen, eikä minuun satu, tuntuu oikeastaan aika hyvältä, todella hyvältä.
Kaikki hidastuu ja muuttuu yhdentekeväksi. Aika pysähtyy, kaikki pysähtyy. Makaan kasvot lattiaa vasten ja oikeastaan minusta tuntuu aika hyvältä, kummallista. Suloinen tajuttomuus saapuu ja ajatukseni muuttuvat unenomaisiksi ... Onpas likainen lattia, pitäisi siivota, oikeastaan olisi pitänyt siivota jo eilen, taikka sitten jo viimeviikolla... isä ei siivonnut ikinä, akkojen hommaa. Minä oikeastaan tykkään siivota. Minna ei ikinä siivoa, minä tykkään siivota...
Tajuttomuus on juuri muuttumassa täydelliseksi, kun muistan. Lapsi. Täytyy nousta ylös ja soittaa apua.
Tuskastuttavan hitaasti ryömin ja konttaan kohti puhelinta. Haluan soittaa apua, en itselleni vaan lapselle. Minullahan on todella hyvä olo, mitä nyt vähän väsyttää.
Tuntia myöhemmin saavutan puhelimen. Ilman lapsen jatkuvaa huutoa ja itkua olisin varmaan nukahtanut. Näppäilen oikeat numerot ja sanon rauhallisella, lempeällä ja hiljaisella äänellä: "Kohtaus, tulkaa pian, lapsi pulassa."
Sitten saapuu uni, suloisen pehmeä ja lämmin vaaleanpunainen uni.
Herään siihen, että hymyilen niin että kasvoihini sattuu. Ei, minä heräänkin siihen, että tuttu ääni huutaa hysteerisenä. Ääni, joka vuosia sitten oli mielestäni kaunis. Nyt se ääni on kuitenkin ruma ja kova, nyt se ääni sattuu korviini. Nyt se ääni huutaa:
- Ette tiedä! Miten niin te ette tiedä ? Mieheni makaa tuossa ja hymyilee kuin hangon keksi. Mies vain hymyilee, .. hymyilee eikä liikuta evääkään... ja te sanotte, että me emme tiedä.
Rauhallisempi ammatillinen ääni vastaa:
- Rauhoittukaa nyt, tutkimukset ovat vielä kesken. Tarkoitimme, että me emme ole vielä löytäneet miehestänne mitään vikaa tai että me emme ole löytäneet mitään poikkeavaa joka voisi selittää hänen tilansa. Jatkamme toki tutkimuksia ja kokeilemme yhä uusia lääkkeitä. Tälläkin hetkellä kokeilemme miehenne herättämistä useiden eri lääkkeiden avulla. Lääkkeet auttavat aina, luottakaa meihin. Nyt on tärkeää, että te ette luovu toivosta. Koittakaa te saada mieheen kontakti, mutta älkää järkyttäkö häntä. Jätän teidät nyt kahden miehenne kanssa.
Aukaisen silmäni ja näen edessäni Minnan vihaiset kasvot. Kaikki on vaalean-punaista, paitsi Minnan kasvot, joissa näkyy tumman punaisen useita eri sävyjä.
Kuulen hänen sanovan:
- Kuinka sinä saatoit tehdä minulle näin, juuri kun meillä oli kaikki niin hyvin. Kuinka sinä saatoit vaarantaa minun lapseni hengen... ja kaikki johtuu kuitenkin viinasta... olisi pitänyt arvata, kun se sinun isäsikin oli sellainen...
Viimeiset sanat päättyvät alkavaan itkuun. Minun on todella paha olla Minnan puolesta, mutta ei hänen kuitenkaan tarvitsisi haukkua minun isääni. Hetki! Minna oli sanonut "minun" lapseni, minä olin aina puhunut "meidän" lapsestamme. Minä haluaisin sanoa Minnalle jotain, jotain tärkeää, jotain kaunista, jotain sovittelevaa. Uni tulee kuitenkin taas, pehmeänä ja ihanana... lapsi.. kädet... minun isäni karheat kädet...
Kaikesta on kulunut taas kauan aikaa, mutta herään kuitenkin jälleen samoihin ääniin kuin viimeksikin. Tällä kertaa Minnan ääni kuulostaa jäätävän rauhalliselta ja siinä ammatillisen kylmässä äänessä on nyt epävarma alavire.
- Me emme kerta kaikkiaan tiedä, olemme tehneet kaikki mahdolliset kokeet ja meidän mielestämme teidän miehenne on täydellisen terve. Olemme kokeilleet kaikki mahdolliset lääkkeet, mutta millään ei tunnu olevan vaikutusta. Neuropsykologimme ovat sitä mieltä, että sillä saattaa olla neurologinen tai psykosomaattinen tausta, mutta kaikki tämä on pelkkää arvailua... Suoraan sanottuna meillä ei ole aavistustakaan mikä häntä vaivaa.
- Kiitos luennosta, mutta olen kuitenkin ymmärtänyt tuon kaiken jo kauan sitten. Onko teillä jotain uutta kerrottavaa minulle?
- Haluaisimme tehdä hänelle lisää tutkimuksia, mutta..., mutta niihin sisältyy merkittävä riski, riski miehenne vahingoittumisesta... tarvitsemme näihin kokeisiin tietysti teidän suostumuksenne.
- Ja, kysyi Minna vihaisella äänellä.
- Tietysti sairaala on valmis suorittamaan tästä teille merkittävän korvauksen. Tässä sairaudessa on kyse jostain aivan uudesta ja erilaisesta, jopa Euroopan neuvoston lääketieteellinen komitea on osoittanut kiinnostusta tätä tapausta kohtaan.
- Ei teidän tarvitse selittää, minä allekirjoitan. En siksi, että teistä tulisi kuuluisa tutkija, enkä siksi, että tarvitsisin rahaa, enkä siksi, että uskoisin teidän pystyvän auttamaan miestäni vaan siksi, että tuo helvetin paskiainen lopettaisi tuon hymyilyn, tuon helvetin hymyilyn.
Ikävää, että Minna on noin vihainen. Haluaisin sanoa hänelle jotain tärkeää. Haluaisin myös kysyä heiltä, mitä minulle aiotaan tehdä. Niin, mitähän minulle aiotaan tehdä. Uteliaisuuteni hiipuu kuitenkin pois, kun uni ja tajuttomuus saapuvat pehmeänä päälleni. Niin pehmeä ja ihana uni. ...isän syli... ...isän karheat kädet... ..lämmin..
***
Kirurgi on vihainen. Hän on vihainen, koska hänen vaimonsa on lähtenyt, tällä kertaa ilmeisen lopullisesti. Hän on vihainen, koska avio-ehdon mukaan kaikki yhteinen omaisuus kuuluisi avioeron jälkeen vaimolle. Kirurgi on vihainen itselleen, koska hän on nyt ensikertaa elämässään humalassa leikkaussalissa. Hän on vihainen itselleen, koska hän yhä rakastaa vaimoaan. Hän on vihainen itselleen ja kaikille muillekin.
Kirurgia panettaa, häntä vaivaa ajatus hänen vaimonsa pakaroista, ihanista pakaroista.
Häntä harmittaa tämä turha leikkaus. Häntä harmittaa, että hän lupautui leikkaamaan tämän miehen, terveen miehen. Hän oli katsonut TT-kuvat kymmeneen kertaan ja tämä mies oli terve. Tai ei ehkä terve, mutta potilaan aivoissa ei ainakaan ole mitään vikaa. Häntä inhotti ajatus, että hän joutuisi leikkaamaan psykiatrisen potilaan, 2000- luvun ensimmäinen lobotomia. Hoitava lääkäri oli kuitenkin onnistunut puristamaan tämän miehen omaisilta luvan tähän naurettavaan leikkaukseen.
Hän leikkaisi tämän miehen, koska ylilääkäri oli niin pyytänyt.. luoja, että hänellä oli ikävä vaimonsa pakaroita.
***
Kirkas valo paistaa suoraan silmiini ja ymmärrän olevani leikkaussalissa, leikkauspöydällä. Olisivat tietysti voineet nukuttaa minut, vaikka olenkin tajuton. Samapa tuo... en olisi ikinä arvannut, että leikkaussalissakin on vaaleanpunaiset valot.... ... Isän kädet... Nuo eivät ole isän kädet, ei mutta isällähän onkin kumihanskat..
.. Ja pora..
Neurokirurgi katselee avattua kalloa krapulaisin silmin. Avatusta kallosta pilkistävät aivot tuovat hänen mieleensä hänen vaimonsa pakarat.. Nyt ne kuuluvat toiselle, toiselle,.. Toiselle naiselle ...suloiset pakarat... ja perkele...
Veitsi viiltää kuusi milliä liian syvään. Mies kuolee tyytyväisenä tietäen, että Minna tulee saamaan hyvät korvaukset.
Kuolevan miehen huulet liikkuvat viimeistä kertaa ja muodostavat sanan "Teräsmies".

VÄLINÄYTÖS

Tohtori oli hämmentynyt, koska sekä leikkaus että ruumiinavaus olivat jääneet täysin tuloksettomiksi. Paitsi jos nyt potilaan kuolemaa voitaisiin pitää tuloksena. Nuo saatanan mieskirurgit, aina nipistelemässä naishoitajien takamuksia, mutta kun edessä oli tosipaikka niin.. ..niin hänen elämänsä suurin tilaisuus ja se saatanan vanha pukki halkaisee hänen potilaansa aivot kahtia.
Voi luoja, millaista epäpätevyyttä. Hänen tulevaisuutensa tiedemaailmassa kuoli tuon potilaan myötä. Hänen uransa suurin mahdollisuus tuhoutui tuon epäpätevän vanhan pukin käsissä. Tuo sama vanha pukki oli vuosia sitten vastustanut hänen nimitystään ylilääkäriksi ja vain siitä syystä, että hän oli nainen. Tuo vanha pukki oli pilannut kaiken, onneksi potilaan omaiset olivat kuitenkin olleet ymmärtäväisiä. Standardikorvaus oli riittänyt heille. Itse asiassa potilaan vaimo oli jopa hymyillyt papereita allekirjoittaessaan. Olisivatpa kaikki omaiset yhtä ymmärtäväisiä.
Kaikkea ei kuitenkaan ollut vielä menetetty, ehkä tästä saisi vielä jutun lääkäri-lehteen. Eipä hänen kirjoittamiaan juttuja ollut juuri aikaisemmin julkaistukaan.
Hän kirjoitti jutun tarkasti ja yksityis-kohtaisesti. Hän kuvaili tapauksen ja sen kulun. Loppua tosin joutui vähän kaunistelemaan, sillä ei hän tietenkään halunnut vaarantaa epäonnistuneen leikkauksen tehneen kollegansa uraa.
Hän lähetti juttunsa ja se julkaistiin. Asia olisi loppuun käsitelty.
Postihenkilö teki päivän viimeistä kierrostaan. Postihenkilö muisti ajan jolloin hän oli vielä ollut postimies. Joskus hänestä tuntui, että tuo sekavuuden aika oli ollut jollain tapaa eläväisempää, parempaa, kuin nykyinen uusi aika. Mutta eihän se voinut olla niin, sillä nythän kaikki oli hyvin, paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Aika kultaa muistot. Häntä väsytti, eilisen illan juomingit tuntuivat jokaisella askeleella. Ennen viina oli ollut kalliimpaa, mutta silloin siitä oli tullut hyvälle tuulelle. Ennenkin oli kuitenkin ollut krapuloita, sen hän muisti. Ennen ei ollut niin paljon koneita. Pian hänetkin korvattaisiin koneella. Sähköposti oli korvaamassa perinteisen postin. Ainoastaan lääkärit ja muut virkamiehet lähettivät postinsa perinteisesti kirjattuina kirjeinä.
Tällä kertaa postia olikin paljon, todella paljon.
Kaikki kirjeet oli osoitettu sairaalan ylilääkärille. Postileimoista saattoi päätellä, että niitä oli lähetetty kaikkialta ympäri Eurooppaa.
Postisäkki painoi todella paljon. Postimies päätti, että hän lähettäisi varhaiseläkeanomuksen vielä tänä iltana, sanoisi se nainen mitä tahansa. Eläkkeellä olisi aikaa harrastuksille, kuten juomiselle. Kyllä juominen oli paljon mukavampaa kuin jonkun lääkärivosun rakkaus-kirjeiden kantaminen.
Ylilääkäri otti postitulvan vastaan iloisesti yllättyneenä, näin paljon palautetta, yhdestä pikku artikkelista.
Lääkäri istui lattialle avasi pullollisen light-limonadia. Hän kostutti huuliaan ja nautti juoman virkistävästä mausta. Hyvää ja kevyttä, namnam. Hän avasi kirjeen, luki sen ja otti seuraavan. Tuntia myöhemmin hän istui lattialla avattujen kirjekuorien keskellä. Jokaisessa kirjeessä oli sairaustapauksen kuvaus ja jokainen kuvaus muistutti suuresti hänen artikkelissaan kuvaamaa tapausta, loppua lukuunottamatta tietysti.
Luoja, hän ajatteli. Satoja samanlaisia tapauksia ympäri Eurooppaa. Nyt hän jäisi kiinni siitä hoitovirheestä.

VERIRUOSTE

Miksi, miksi? Miksi minä. Miksi veriruoste iskee aina nuoreen ja terveeseen mieheen. Miksi. Miksi juuri minuun. Miksi juuri nyt. Miksi juuri nyt, kun kaikki oli niin hyvin. Juuri nyt, kun kaikki oli kunnossa. Ja miksi helvetissä kysyn itseltäni näitä samoja asioita joka helvetin aamu. Niin, aamut ovat aina pahimpia, aamuisin on aina niin kylmä, iltaisin tulee aina hyvä olo ja se helvetin vaaleanpunainen tyhjyys iskee päälle kuin puolen metrin paksuinen untuvapeitto. Iltaisin on aina niin helvetin hyvä ja lämmin olla. Iltaisin en koskaan kysy miksi.
Tiedän, että kello on seitsemän taikka vähän yli. Tiedän sen, vaikka en pysty edes kääntämään päätäni. Tiedän sen tuosta kopinasta, tuosta kirotusta kopinasta, kopinasta joka syntyy kun puukenkiä käyttävät hoitajat juoksevat ehtiäkseen aamuraportille. Sairaaloissa on ikuinen kopina. Vaikka ihminen on käynyt jo Marsissa, se ei ole vielä keksinyt hoitajille muita jalkineita kuin puukengät. Klonk.
Viimeisenä kuuluvat raskaat askeleet, jotka syntyvät, kun Sanna yrittää kiirehtiä raportille. Sanna on ainakin 80-kiloinen naisihminen. Minun omahoitajani. Minun kiltti ja suloinen Sannani. Sannan puukengät eivät kopise, ne tuottavat 3 richterin maanjäristyksiä. KLONK!
Nyt on maanantai. Maanantait ovat aina pahimpia. Maanantaisin aamuvuoron hoitajat ovat aina myöhässä ja huonolla tuulella. Sanna todennäköisesti myös krapulassa. Maanantaisin minulla on aina vatsapäivä.
Tunnen vahvan kouristuksen tulevan. Tänään on vatsantoimituspäivä. Yököt asettivat tunti sitten peräsuoleeni suppoja, joiden on tarkoitus saada aikaan täydellinen kramppi peräsuolessani ja siten poistaa sieltä viimeisen kolmen vuorokauden aikana sinne kertynyt ulostemassa. Kovasti kätevää, mutta potilaasta se voi kuitenkin tuntua varsin kivuliaalta ja joskus myös lievästi epäesteettiseltä. No, voittaa se vesiperäruiskeen.
Lämmin uloste tulvahtaa tiukasti asennettuihin vaippoihini, mutta edes 2000-luvun edistyksellisimmät vaipat eivät pysty pidättelemään tätä valtaisaa ruskeaa aaltoa. Kolmen päivän aikana miehen sisälle kertyy melkoisen suuri määrä ulostetta. Paska juttu. Määrä on liian suuri. Vaipat pettävät ja lämmin uloste leviää ympäri jalkoväliäni. Tässä vaiheessa se ei kuitenkaan tunnu ollenkaan pahalta. Lämmin uloste tuntuu oikeastaan varsin mukavalta. Tätäkään asiaa ei moni ihminen nykyisin tiedä. Sairaalassa oppii uusia asioita. Sairaalassa oppii arvostamaan pieniäkin iloja.
Voisin tietysti yrittää soittaa hoitajaa paikalle, siivoamaan tämän sotkun, mutta vuoden kokemuksella tiedän jo etukäteen keskusradiosta tulevan vastauksen: "Meillä on aamuraportti kesken, voisitteko odottaa varttitunnin." Minä voin kyllä odottaa, minulla on paljon aikaa. Minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa. Hirvittävän paljon aikaa.
Miksi minä, miksi juuri minä.
Varttituntia myöhemmin Sanna marssii sisään kasvoillaan tuo tekopirteä hymy, tuo hymy, joka opetetaan varmaankin jo sairaanhoito-oppilaitoksissa. Tuo hymy, jolla kaikki hoitajat pyrkivät salaamaan kuinka paljon he meitä potilaita, aivan erityisesti meitä veriruostepotilaita, vihaavat.
KLONK!
Ovelta kuuluva puukenkien jylinä kertoo Sannan olevan huonolla tuulella. Pikaisen hyvän huomenen toivotuksen jälkeen tuo kiireinen hyvänolon-hengetär marssii avaamaan verhot ja tuuletusikkunan. Kirpeä pakkasilma tulvii huoneeseeni, jossa leijuukin jo varsin vahva aromi vatsantoimintani jäljiltä. Hyvän hoitajan tavoin Sanna marssii luokseni ja tarkistaa amfetamiini-pumppuni toiminnan. Hyvä hoitaja tarkistaa aina ensin laitteet ja vasta sen jälkeen potilaan. Tarkistettuaan, että olen tajuissani hän riuhtaisee varoituksetta sängynpäätyni yläasentoon. Jo jäähtynyt ulostemassa liiskaantuu kiinni ihooni. Tuoksu ympärilläni tiivistyy. Yritän hymyillä hoitajalle. Kauneinkaan hymyni ei auta, voin lukea hoitajan kasvoilta mitä hän ajattelee.
Hoitajattareni pöyhii tyynyäni pyrkien samalla salaamaan vastenmielisyyttään. Tiedän mitä Sanna sanoo seuraavaksi, hän sanoo sen joka aamu. Ole kiltti, älä sano sitä. Ei tänä aamuna.
"Aamiainen tarjoillaan vartin kuluttua, poikaparka", sanoo suloinen hoiturini. Voi luoja, että minä inhoan sitä kun minua sanotaan poikaparaksi, minulla on sentään vaimo ja kaksi lasta. Frigidi ja kaksi kiljukaulaa. Lapsillehan saa ulosteensyöjiä ja pintakuivia vaippoja, miksei meille. Miten helvetissä lapset oppivat ikinä sisäsiisteiksi, eiväthän ne enää edes huomaa paskantavansa housuihinsa. Miksei meillä ole pintakuivaa. Miksi.
Voisin yrittää pyytää hoitajia viemään minut suihkuun, mutta tiedän jo ennestään luennon neljästäkymmenestä muusta potilaasta, joiden täytyy ensin saada aamiaisensa. Luennon jälkeen minulle pitäisi, ainakin hoitajien mielestä, tulla huono olo. Kuinka saatoinkaan pyytää moista erikoiskohtelua, kuinka saatoinkaan olla noin itsekäs. Hyi minua.
Tiedän kyllä vallan mainiosti, että täällä osastolla on neljäkymmentä itseni kaltaista ihmis-rauniota. Tiedän, että Euroopassa on miljoonia kaltaisiani. Meitä on paljon, meitä veriruostepotilaita.
"Veriruoste", mikä typerä nimi tälle hirveälle sairaudelle. Se on tietysti iltapäivälehtien keksimä. Se johtuu ensimmäisen sairastuneen viimeisistä sanoista, "teräsmies". Teräsmiehiähän me olemmekin, 20-30 vuotiaita, terveitä, komeitakin, pääosin perheellisiä, miehiä parhaassa iässään. Oikeita teräsmiehiä, nyt tosin vähän ruosteessa. Tällä hetkellä todella pahoin ruosteessa. Miksimiksi, enhän minä mitään pahaa ikinä.
Aamiainen saapuu. Sanna asettuu sängynlaidalle istumaan. Koko sänky heilahtaa pikku hoitajani painosta. Ulostemassa liikkuu allani. Minua huimaa.
Sanna alkaa lappaamaan suuhuni hehkuvan kuumaa ruispuuroa sanomatta sanaakaan. Lusikka liikkuu niin nopeasti, että en ehdi edes niellä kaikkea. Puuro valuu pitkin suupieliäni, onneksi minulla on ruokalappu, ruokalappu joka puristaa kaulaani niin, että en pysty edes kunnolla hengittämään. Minä inhoan puuroa, aivan erityisesti ruispuuroa, mutta ketäpä se kiinnostaisi. Voisin myös mainita, että puuro on aivan liian kuumaa syötäväksi, mutta tiedän, että Sannalla on kymmenen muuta potilasta syötettävänä ja kova kiire aamukahville. Sairaaloissa on sellainen kumma tapa, että kaikkien hoitajien on päästävä samaan aikaan aamukahville. Se on aina ollut niin.
Nieleksin hätäisesti kuumaa puuroa ajatellen, että Sanna olisi oikeastaan ihan hyvännäköinen nainen jos vain olisi vähän hoikempi. Paitsi, että nyt on maanantai ja hän on krapulassa ja ilman meikkejä. Povi on joka tapauksessa upea ja se heiluu Sannan syöttäessä minua. Vähintään D-kuppi. Kumma etten ole huomannut sitä aikaisemmin.
Vaan miksiköhän minulla ei seiso, itse asiassa en muista koska minulla olisi viimeksi seissyt.

PARANNUS

Tohtori kutsuu hoitajaa luokseen. Olisi kuukausittaisen kierron aika.
Tohtori vihasi työtään. Joskus ikuisuus sitten, kun tohtori oli valmistunut lääketieteellisestä hänellä oli ollut suuria suunnitelmia, paljon ihanteita. Silloin kun hän oli valmistunut oli usko lääketieteeseen ollut korkeimmillaan. Virus-lääkkeiden kehitys oli poistanut virussairaudet koko Euroopasta. Tuntui, siltä ettei kehityksellä ollut mitään rajoja. Tuntui, että kaikki olisi pian mahdollista. Tuntui, että maailmasta oli tulossa terve paikka, hyvä paikka elää. Vain lapset ja vanhukset sairastivat utopiassa. Geriatria ja pediatria olivatkin lääketieteen kasvavat koulukunnat. Hän olisi halunnut erikoistua geriatriaan. Hän oli todella tuntenut halua auttaa kuolevia, niitä ihmisiä, joiden ansiota kaikki tämä hyvinvointi oli. Hän ei kuitenkaan ollut tarpeeksi lahjakas. Ei, hän oli jäänyt pieneen terveyskeskuksen sairaalaan.
Ystävät puhuivat hänen selän takanaan ammatillisesta itsemurhasta. Hoitajatkin tuntuivat katsovan häneen säälien. Hänestä ei ikinä tulisi mitään.
No, työ ainakin oli helppoa. Veriruosteeseen tunnettiin vain yksi lääke, amfetamiini. Potilaat olivat rauhallisia ja eivät halunneet juuri mitään, paitsi ehkä kuolla. Nuo miesparat ja heidän ikuinen hymyilynsä. Amfetamiinin avulla heidät saatiin hereille, syömään ja paskantamaan. Joskus herätessään potilaat olivat aggressiivisia tai ainakin kovin vihaisia, mutta yleensä kuitenkin vain masentuneita ja tilanteeseen alistuneita. Helppoja hoidettavia. Hyviä potilaita. Poikaparat. Amfetamiinin vaste kuitenkin kasvoi nopeasti ja annosta oli pakko nostaa koko ajan. Ja kyllä sitä nostettiinkin, sitä nostettiin kunnes potilaan sydän ei enää kestänyt, annosta nostettiin kunnes sydän räjähti.
Sairastuneet tiesivät tämän kaiken ja myös sen, että Euroopan neuvosto oli sallinut eutanasian veriruostepotilaille jo vuosia sitten. Monet olivatkin jo käyttäneet lupaa hyväkseen. Tämä päätös kuitenkin näkyi osastoilla hoidon tason laskuna. Hoitajat olivat väsyneitä työhönsä, väsyneitä veriruostepotilaisiin. Väsyneitä toivottomaan työhön. Tohtori ymmärsi tämän erittäin hyvin, hänestä itsestään alkoi pikkuhiljaa tuntua samalta.
Kokonainen sukupolvi miehiä makasi sairaaloissa, kuolemansairaina, vailla parannusta, vailla toivoa ja pian myös vailla todellista hoitoa jos nykysuuntaus jatkuisi.
Lääkärin kierto oli pelkkä muodollisuus ja kaikki tiesivät sen. Kiertoja järjestettiin vain omaisten rauhoittamiseksi. Pelkkää silmänlumetta koko touhu ja kaikki täällä sairaalassa tiesivät sen vallan mainiosti. Kuka tahansa idiootti voisi toimia täällä lääkärinä ja hoitajien mielestä se olikin nykyinen tilanne. Kuka tahansa idiootti voisi tehdä kuukausittaiset amfetamiiniannosten kohottamiset. Ainut hoidollinen ongelma olivat makuuhaavat, joita syntyi, kun hoitajat eivät enää jaksaneet käännellä potilaita tarpeeksi usein. Kukapa jaksaisi syyttää heitä siitä, sillä kaikki kuolivat kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin. Mitä nopeammin sitä parempi, ajatteli moni hoitaja.
Kierto alkaa ja vanha mieshoitaja kävelee lääkärin luokse kädet syvälle taskuihin työnnettyinä, kasvoillaan ilme joka kertoo, että hänellä olisi parempaakin tekemistä työajallaan kuin osallistua tähän pelleilyyn.
Tohtori halusi kuitenkin tehdä kierrot aina säännöllisesti, nämä kuukautiskierrot olivat hänen ainut oikeutuksensa liikkua tällä osastolla. Minä olen pelkkä pelle, ajatteli tohtori, mutta tuo hoitaja on aasi. Pelle ja aasi lähtevät leikkimään sairaalaa, tohtori ajatteli. Silkkaa sirkusta. Kukaan vaan ei taputa, mutta kaikki hymyilevät. Kuukautiskierto alkaa. He kävelevät sängyn luota toiselle ja katsovat muodon vuoksi papereita ja suorittavat sen jälkeen amfetamiini-
annosten noston. Vaihtelua kiertoon tuovat makuuhaavat ja virtsatieinfektiot, joita on todella paljon. Niin paljon, että niitä ei jakseta hoitaa.
Niille harvoille, jotka ovat tajuissaan, tohtori koittaa sanoa muutaman rohkaisevan sanan, tietäen kuitenkin varsin hyvin kuinka ontoilta hänen sanansa kuulostivat. Potilaista urheimmat koittavat näyttää siltä, että tohtorin sanat tehoaisivat. Idiootit, ajattelivat hoitaja ja lääkäri, kerrankin samaan aikaan.
Viimeisessä huoneessa on osaston ongelmapotilas, tai ei potilaasta oikeastaan ollut mitään ongelmaa vaan potilaan omaisista, omaisista jotka eivät pystyneet hyväksymään väistämätöntä tosiasiaa, potilaan kuolemaa. Varsinkin pojan isä oli ongelmallinen. Isä vietti kaiken aikansa osastolla ja tarkkaili poikansa hoitoa. Hoitajat olivatkin jo sangen hermostuneita isän jatkuviin huomautuksiin pojan hoidosta. Tohtori oli ohjannut potilaan omaiset sairaalapsykologin puheille. Psykologin pyynnöstä he koittivat pitää potilasta hengissä, kunnes omaiset olisivat valmiit kohtaamaan väistämättömät tosiasiat.
Nyt potilaan kunto oli kuitenkin jo varsin toivoton. Potilas ruokittiin nenän kautta vatsaan menevällä letkulla. Hengityksestä huolehti hengityskone. Virtsa kulki katetrin välityksellä ja uloste tuli pois vatsassa olevan avanteen kautta. Potilaalle ei enää annettu amfetamiinia ja nyt hän oli ollut tajuttomana jo useita kuukausia. Jos kaikkia veriruostepotilaita hoidettaisiin tällä tavalla, niin he olisivat vielä kaikki hengissä.
Nyt ongelmaksi oli muodostunut potilaan kiveksissä oleva valtaisa makuuhaava, joka oli syntynyt huonon asentohoidon seurauksena. Se olisi menoa nyt, kuolio leviäisi muutamassa päivässä potilaan koko alavartaloon ja potilas kuolisi. Hoitajat huokaisisivat helpotuksesta, päästäisiin vihdoinkin eroon koko osaston kiusankappaleesta. Potilaan isästä. Potilaan isä oli onnistunut suututtamaan koko henkilökunnan vaatimalla pojalleen erityishoitoja sekä inhimillisenpää kohtelua. Pojan tajuttomuudesta huolimatta isä tuntui viettävän kaiken aikansa osastolla.
Tohtori katsoi potilasta ja huomasi pojan etäisesti muistuttavan hänen omaa miestään, nuorena tietenkin. Nykyisin mies oli pelkkä oluen turvottama ihrakasa, joka tuhlasi kaiken työttömyysaikansa katsomalla teleä. Mies ei enää edes yrittänyt saada töitä. Mies ei enää jaksanut edes rakastella.

Katsoessaan tätä poikaa tohtori tunsi, ehkä ensi kertaa tällä osastolla työskennellessään, että jokin liikahti hänen sisimmässään. Hän tunsi, että tämä poika olisi pelastettava. Hän kuuli oman äänensä sanovan "Leikataan". Hoitaja katsoi tohtoria hämmästyneenä ja oli jo aloittamassa vastalauseryöpyn, kun vilkaisu tohtorin silmiin sai hänet vaikenemaan jo ennen kuin hän ehti edes avata suutaan.
Hoitaja poistui paikalta selvästi loukkaantuneena. Hoitajan poistuttua tohtori oli itsekin ihmeissään. Miksi ihmeessä hän oli antanut määräyksen, jolla vain viivytettäisiin pojan väistämätöntä kuolemaa. Oikeastaan hän halusi peruuttaa koko päätöksen, mietittyään kuinka paljon töitä se hänelle teettäisi, turhaa työtä.
Hoitajien supina oven takana kertoi kuitenkin hänelle, että nyt oli kyse enemmästä kuin tämän potilaan hoidosta, nyt oli kyse
paljon tärkeämmästä asiasta, nyt oli kyse arvovallasta. Yksikään lääkäri ei ikinä vetäydy jos kyseessä on arvovaltakysymys. Nyt hän näyttäisi tuolle ylimieliselle mieshoitajalle kuka täällä oikein määräsi. Nyt hän näyttäisi, että kuka täällä oikein tekee päätökset. Aasi vai pelle.
Potilas leikattiin heti seuraavan päivän aamuna. Tohtorista tuntui hyvältä tehdä taas oikeata työtä, työtä, jota varten hän oli vuosia opiskellut. Työtä, jonka hän oli joskus kauan sitten valinnut ihanteidensa mukaisesti.
Leikkauksessa poistettiin potilaan molemmat kivekset. Leikkaus sujui hyvin ja sinä iltapäivänä tohtori käveli uudella ylpeydellä pitkin sairaalan käytäviä. Sinä iltapäivänä hoitajien kahvihuoneesta kuului kiivasta keskustelua ja kritiikin varsin epä-älyllinen kärki suuntautui tohtoriin, tohtoriin joka ei kuunnellut hoitajia, tohtoriin joka aiheutti hoitajille turhaa työtä.
Pitkästä aikaa tohtori piti työstään. Kenties se poika eläisi vielä muutaman viikon.
Poika eli viikon, kaksikin. Heräsi ja repi pois häntä ympäröivät letkut. Kuukautta myöhemmin poika käveli, kolmen kuukauden päästä poika lähti takaisin kotiinsa, terveenä. Tohtorista tuli kuuluisa ja jo vuotta myöhemmin esiteltiin ryhmä uusia lääkkeitä veriruosteen hoitoon, yhteisnimeltään testosteroninsalpaajat.

NEUTRI

Kättelin hoitajat. Olin ainakin tuhat kertaa mielessäni ajatellut, kuinka sanoisin suorat sanat näille hoitajille. Olin ainakin tuhat kertaa suunnitellut, kuinka minä kostaisin kaikki kokemani nöyryytykset. Haastaisin kaikki hoitajat oikeuteen, vetäisin tohtoria turpaan. Näyttäisin heille, ettei ihmistä saa kohdella ihan miten tahansa. Sairaala-psykiatri oli kuitenkin saanut minut uskomaan, että kaikki sisälläni oleva viha oli ainoastaan nauttimani amfetamiinin sivuvaikutusta. Viha olikin pian kadonnut. Nyt olin kuitenkin menossa kotiin ja kaikki tuo tuntui kovin etäiseltä. Makuuhaavani olivat parantuneet, veriruoste oli ohi ja minä olen terve. Tyydyn siis kättelemään hoitajat ja kiittämään hyvästä hoidosta.
Minä olen nyt terve, terve. Minun käteni ja jalkani toimivat jälleen. Olen onnellinen ja kasvoillani on hymy joka on erilainen kuin se hymy, joka oli ollut kasvoillani useiden vuosien ajan. Tämä hymy ei sattunut kasvoihini, vaan tuntui hyvältä. Minä olen nyt menossa kotiin. Takaisin kotiin.
Kotona minua odottivat juhlat, äitini oli leiponut kakkua. Isäni syleili minua, ensimmäistä kertaa eläessään. Kaikki on nyt hyvin, kaikki tuntuu nyt oikealta, kaikki asiat olivat niin kuin niiden piti olla.
Menin nukkumaan ja nukuin paremmin kuin koskaan aikaisemmin, paremmin kuin kukaan koskaan aikaisemmin.
Aamulla heräsin silkkaan hyvään oloon. Äiti oli keittänyt aamukahvia ja leiponut teeleipiä. Otin lääkkeeni aamutuoremehun kanssa. Tämä olisi hyvä päivä. Elämäni paras päivä, ainakin ennen huomista. Olen onnellinen.
Syötyäni menin aamupesulle. Peilistä minua katsovat hyväntuulisesti hymyilevät kasvot. Minun kasvoni. Leuassa näyttää yhä kasvavan pari haiventa. Sairaalassa minua olikin varoitettu lääkityksen sivuvaikutuksista, näin alussa ainakin. Otin pinsetit ja revin irtokarvat pois. Menin suihkuun, elämäni parhaaseen suihkuun.
Aloitin paluuni tavalliseen elämään menemällä työvoimatoimistoon. Työvoimatoimistossa minua palveli ystävällinen naisvirkailija. Hän sanoi minua poikaparaksi, mutta töitä ei kuitenkaan ollut tarjolla. Sairaalassa oloni aikana työttömyys oli kohonnut jo yli viidenkymmenen prosentin.
Rahaa minulla kuitenkin oli tarpeeksi, sillä kansalaispalkka oli juossut tililleni koko sairaalassa olo aikani.
Viis työstä, minähän olen nyt terve. Sen kunniaksi voisi ottaa vaikka muutaman oluen. Kävelen kevyin askelin paikalliseen kapakkaan. Kapakka on parrakkaiden keski-ikäisten miesten valtaama räkälä. Kokoparta on nyt muotia terveiden miesten keskuudessa, sillä miehet yrittävät viestittää, että "minä en syö testisestareita" eli testosteroninsalpaajia.
Tilaan oluen ja istun pöytään lukemaan päivän lehteä. Olut ei kuitenkaan maistu yhtä hyvältä kuin muistin, kummallista. Yksi miehistä lähestyy pöytääni ja istuu vastapäiselle tuolille lupaa pyytämättä.
- Päässyt juuri sairaalasta ? Mies kysyy tai oikeastaan vain toteaa.
- Eilen.
- Me ollaan kavereiden kanssa päätetty, että neutreilla ei ole mitään asiaa meidän kanta-paikkaan. Eli lähdetkö hyvällä vai pitääkö meidän auttaa ?
- Ymmärrän.
Vastattuani nousen ylös ja lähden kävelemään kohti ulko-ovea. Tiedän, että minun pitäisi suuttua, raivostua. Jostain syystä en kuitenkaan tunne vihaa, en edes suuttumusta. Ovella kuulen miesporukan valtavan naurun-remakan. Miksiköhän minua ei suututa.
Sairaalassa minua oltiinkin varoitettu, että jotkut terveet miehet saattaisivat jostain syystä suhtautua vihamielisesti meihin neutreihin.
"Neutri", oli termi jonka iltapäivä-lehdistö oli luonnut, se tarkoitti kaikkia meitä testosteronisalpaajien syöjiä, entisiä veriruoste-potilaita. Neutri, omituinen sana. Neutri, minä olen neutri, mutta mitä sitten, olen joka tapauksessa terve. Minun ei enää koskaan tarvitsisi maata sairaalassa avuttomana, hoitajien armoilla. Minun ei enää ikinä tarvitsisi paskantaa alleni. Kunhan vain muistaisin ottaa lääkkeeni. Sivuvaikutuksiakin oli, en enää kyennyt erektioon. Parrankasvuni on lakannut, mutta se on halpa hinta siitä, että minun ei enää koskaan tarvitse maata sairaalassa.
Ja meitä neutrejahan on paljon, todella paljon. Kai tästä kaupungista löytyy jokin paikka, jossa neutrikin voi syödä. Täytyyhän meidän munattomienkin syödä.
Menin DcDonald'siin ja ilokseni huomasin, että suurin osa henkilökunnasta oli meikäläisiä. Tilasin SuperDuckin ja istuin syömään.
Pöytääni istuutui itseäni kymmenisen vuotta vanhempi nainen. Kaunis ja hyvin säilynyt. Alamme pian keskustella vallitsevasta säästä ja muusta tyhjänpäiväisestä.
Kaksi tuntia myöhemmin keskustelemme yhä. Nainen kertoo minulle väkivaltaisesta miehestään ja kaikista hirveyksistä mitä hän on viimeisen viiden vuoden aikana joutunut kestämään.
Aluksi naisen avioliitossa oli kaikki sujunut hyvin, mutta pojan sairastuttua veri-ruosteeseen oli kaikki muuttunut. Mies oli alkanut juoda ja pian sen jälkeen menettänyt työpaikkansa. Sen jälkeen nainen oli joutunut elättämään perheen ja elämään miehen raivonpurkausten armoilla.
Nainen pyytää minut luokseen kahville, haluaisin kieltäytyä, mutta en pysty, en vaikka haluaisinkin. Mikähän minua oikein tänään vaivaa?
Olemme juoneet jo kaksi pannullista kahvia ja aika kuluu nopeasti. Tajuan, että nautin suuresti naisen kuuntelemisesta. En kuitenkaan sillä tavalla, kun ennen veriruostetta. Minusta vain on mukava kuunnella ja myötäillä naisen mielialoja. On mukavaa tuntea itsensä tarpeelliseksi. Pitäisiköhän minun tiskata, täytyykin kysyä naiselta.
Ovelta yllättäen kuuluva rapina saa naisen muuttumaan kalpeaksi. "Luoja, se on mieheni", hän sanoo kliseen ja hänen äänestään kuuluu selvästi hätäännys. Mies kompuroi sisään, vahvasti päihtyneessä tilassa. Huomattuaan minut, miehen tupakan ja alkoholin rypistämät kasvot rypistyvät lisää. Hänen kasvoiltaan paistaa viha minua ja koko maailmaa kohtaan. Hän murahtaa yhteenpuristettujen hampaidensa välistä: "Saatanan neutri".
Avaan suuni sanoakseni jotain rauhoittavaa, tai vain selittääkseni täällä oloni viattomuutta. En halua riitaa, mutta ennen kuin ehdin sanoa mitään, mies lyö minua tarkalla vasemmalla suoralla.
Tunnen polvieni notkahtavan. Kaadun taaksepäin vailla mitään kontrollia. Tunnen takaraivoni kolahtavan johonkin kovaan ja terävään, kuulen naisen kirkuvan.
Tuttu tajuttomuuden tila valtaa minut, mutta tällä kertaa tajuttomuus on erilaista kuin veriruosteessa. Tämä tajuttomuus on kovaa ja kivuliasta. Erittäin kivuliasta.
Herään kirkkaaseen neonvaloon ja sterilointi-aineen tuttuun tuoksuun. Puukenkien ääni kopisee korvissani. Tiedän, että olen sairaalassa. Hoitajan tai lääkärin kasvot silmieni edessä koettavat kertoa minulle jotain, mutta jostain syystä en kuule heidän sanojaan. Pystyn kuitenkin lukemaan huulilta viimeisen sanan, "halvaantunut" ja seuraavasta lauseesta sanan "aivoruhje". Miten minä voin kuulla puukenkien kopinan, vaikka en pysty kuulemaan puhetta. Luen hoitajan huulilta sanan "vatsapäivä". Sitten maailma muuttuu mustaksi ja harmaaksi. Tajuttomuus painautuu päälleni, aivan kuin silloin aikaisemmin paitsi, että tällä kertaa en hymyile vaan itken.

KOVA KYTTÄ

Konstaapeli siveli partaansa ja kertasi tämän viikon saldoa, jo neljästoista raiskaus tällä viikolla. Hän oli vihainen, mikä helvetti tämän päivän miehiä oikein riivaa. Tuntui, että enemmistö miehistä oli kerta kaikkiaan jäämässä järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle. Mikä veljiä riivaa?
Työttömyys, viina, avioero ja huumeet. Kierre, joka yhä useammin tuntui päättyvän epätoivoiseen tekoon, raiskaukseen, itsemurhaan taikka viattoman neutrin pahoinpitelyyn. Raiskauksesta oli tänä vuonna säädetty kuolemanrangaistus, mutta sekään ei tuntunut auttavan. Konstaapelin mielestä pakkosterilointi olisi ollut huomattavasti tehokkaampi rangaistus. Veriruoste oli koskettanut myös konstaapelin perhettä, mutta hänen poliisin moraalinsa oli kestänyt sen.
Toisaalta konstaapeli oli alitajuisesti tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen. Niin kauan, kun hulluja riittäisi, olisi hänelläkin turvattu työpaikka. Hän tiesi, että tähän työhön tarvittiin tosimiehiä. Hän oli tosimies, minkä tahansa mittapuun mukaan ja niin olivat useimmat hänen asiakkaistaankin. Naiset, neutrit taikka tieto-koneet eivät ikinä voisi ottaa hänen paikkaansa. Tämä on tosimiehen työ, ja hän on tosimies, kaikkien Afrikan- ja Espanjan sotien veteraani. Tämä työ säilyisi miesten käsissä, vaikka naiset yhä selvemmin hallitsivatkin koko yhteiskuntaa. Miehet olivat menettäneet kiinnostuksensa politiikkaan ja jo kaksikolmas osaa kansanedustajista on naisia.
Konstaapeli ei kuitenkaan ollut kiinnostunut politiikasta. Hänellä on hyvä työpaikka ja hän pitää työstään, hänellä on toimiva parisuhde ja ihana koti. Yhä harvemmalla miehellä olivat asiat yhtä hyvin.
Radiosta kuuluva kutsu keskeyttää hänen ajatuksensa.
"Ostarilla pahoinpitely käynnissä. Suuri joukko juopuneita miehiä." "69 kuittaa, en tarvitse apujoukkoja", sanoo konstaapeli radioon. Konstaapeli laittaa sireenit päälle ja ajaa
kovalla vauhdilla kohti ostoskeskusta. Luoja, että hän piti työstään. Suuren käsiaseen kahva tuntui mukavalta, kun se koski kovettunutta kalua.
Ostarilla iso joukko miehiä on kerääntynyt uhrin ympärille. Uhri on mitä ilmeisemmin neutri. Konstaapeli astuu ulos autostaan ja ojentautuu täyteen kahden metrin pituuteensa. Hän vetää aseensa kotelostaan ja
ampuu ilmaan kaksi varoituslaukausta.
Ilmaan ammutut laukaukset pysäyttävät miesjoukon toiminnan. Miehet lähtevät marssimaan kohti poliisia. Miehiä on kymmenkunta ja enemmistö heistä vaikuttaa olevan vahvasti humalassa.
- Hei mies, tämä juttu ei koske sinua. Hyppää vain autoosi ja aja pois, tämä on meidän miesten juhla. Sinähän olet mies ja et varmaan välitä jos me vähän koulutetaan tätä munatonta otusta.
Huutaa mies, joka vaikuttaa porukan johtajalta.
- Turpa kiinni, olette kaikki pidätettyjä. Jos joku teistä liikkuu niin minä ammun siltä pallit pois.
Konstaapelin ääni ja kahdenmetrin korkeudessa, paksun parran takana, kiiluvat julmat silmät saavat miesjoukon rauhoittumaan.
- Saatanan neutrien nussija, huutaa joku miesjoukosta.
Konstaapelin kasvoille nousee leveä hymy. Kyllä hänen poikaystäväänsä naurattaisi kun hän kertoisi tämän.

HALU OLLA MIES

Lääkäri oli turhautunut. Jo kolmas tapaus tänään. Taas yksi potilas oli kuollut, ennen kuin hänet oli saatu hengityskoneeseen. Miksi ihmiset käyttäytyvät näin typerästi. Sairaalasta lähtiessä kaikille potilaille annettiin selkeät ohjeet lääkityksestä ja kerrottiin mitä niiden noudattamatta jättäminen saattoi merkitä.
Tämä työvuoro tuntui olevan kaikkein pahin. Yöttömän yön aurinko tuntui ajavan kaikki hulluiksi. Ihmiset unohtavat lääkkeensä ja juovat. Miksi miehet ovat niin typeriä. Kaikki tiesivät, että veriruoste olisi uusiutuessaan kymmenen kertaa pahempi kuin ensimmäisellä kerralla. Paljon pahempi, joka kolmanteen tapaukseen liittyi hengityslama ja välitön hengenvaara. Siitä huolimatta, joka päivä, sadat neutrit ympäri Eurooppaa joutuvat sairaalaan ja vain siksi, että he halusivat olla miehiä.
He vaaransivat henkensä vain siksi, että he halusivat olla oikeita miehiä. He ottivat riskin vaikka tiesivät mahdolliset seuraamukset.
Tohtori ei ymmärrä miksi. Tilastot kertovat, että neutrit olivat sekä fyysisesti, että henkisesti paljon terveempiä kuin "tavalliset miehet". Neutrien avioliitotkin tuntuivat kestävän ja neutrit pärjäsivät paljon paremmin työelämässä. Miksi vaarantaa henkensä vain siksi, että saisi erektion. Toinen merkittävä syy oli varmaan "tavallisten miesten" harjoittama väkivaltainen sorto joka kohdistui neutreihin. Siltikään lääkäri ei kyennyt ymmärtämään näitä miehiä. Vaarantaa nyt henkensä vain siksi että saisi olla mies.
Luoja, että ihmiset ovat typeriä, varsinkin näin juhannuksena.
Lääkäri katsoi peiliin väsynein silmin. Kymmenen tunnin työvuoro ja kaksi kuollutta potilasta näkyivät hänen kasvoissaan. Lääkärin leukaan oli ilmestynyt joitakin parranhaivenia. Täytyykin muistaa tarkistaa omaa lääkitystäni, ettei itsellenikin kävisi köpelösti, hän ajatteli.

TÄYDELLINEN MIES

Marja nousee vuoteestaan ja lähtee jääkaapille, jo kolmatta kertaa tänä yönä. Juotuaan lasin jääkylmää mehua hän menee takaisin sänkyyn. Huomenna olisi raskas työpäivä ja hän tiesi, että olisi tärkeä nukkua, levätä kunnolla. Töissä eteneminen oli vaikeutunut, kun neutrit tuntuivat uhraavansa koko elämänsä työlle, naiset eivät enää pärjää noille tuhka-munille.
Uni ei kuitenkaan tule. Hän on viime aikoina nukkunut huonosti. Eron jälkeen Marja ei ollut nukkunut yhtään yötä, ei kokonaan, eikä hyvin ainakaan.
Vaikka hän vihasi ex-miestään, sitä juoppoa, hänellä on myös ikävä. Tai ikävä on oikeastaan väärä sana, oikeastaan hänellä on tyhjä olo, paha olo.
Marja nousee vuoteestaan ja kävelee vaatekaapille. Hän ottaa kaapista vanhan peiton, hänen ex-miehensä peiton. Hän menee takaisin sänkyyn, taittelee ylimääräisestä peitosta ihmishahmon ja kääriytyy tiivisti siihen. Lopulta väsymys voittaa ja uni saapuu, synkkä ja yksinäinen uni.
Aamulla Marjalla on yhä paha olo, hän soittaa töihin ja ilmoittaa olevansa sairas. Hän menee takaisin sänkyyn ja yrittää saada unenpäästä kiinni. Maattuaan pari tuntia onnistumatta saamaan unta, hän nousee ylös ja huomaa kuitenkin olonsa kohentuneen siinä määrin, että hän jaksaa käydä suihkussa. Yksin on kylmä herätä vaikka on kevät, hän ajattelee.
Pitkän, yli puoli tuntia kestäneen kuuman suihkun jälkeen hän muistaa, että tänään kaupassa olisi tuoretta merilevää tarjouksessa. Tuore merilevä on harvinaista herkkua ja sitä paitsi hänen lempiruokaansa.
Hän päättää lähteä kauppaan. Hän pukeutuu ja kävelee ulos kuulaaseen kevätpäivään. Aurinko lämmittää häntä ja paha olo alkaa pikkuhiljaa väistyä. Silmiin sattuu, mutta sielu tuntuu lämpenevän kevätauringossa.
Metro-asema on tyhjillään. Työmatkalaiset ovat jo menneet ja työttömät eivät ole vielä edes heränneet. Vain yksinäinen hahmo laiturin penkillä lukee lehteä. Marja tietää hahmon olevan neutri. Hän oli usein ihmetellyt, mistä sen aina tiesi, mutta sen vain tiesi, aina.
Kenties yksinäisyydestä, taikka vain hetken mielenjohteesta hän kävelee hahmon luokse ja aloittaa keskustelun. Aluksi he keskustelevat vallitsevasta säätilasta, mutta pian jo Marjan avio-erosta, elämästä ja hyvistä kirjoista. He keskustelevat niin intensiivisesti, että he eivät edes huomaa ohikiitäviä junia. Ensikertaa pitkään aikaan Marja tuntee, että hän ei ole yksin. Ensikertaa Marjasta tuntuu, että joku kuuntelee häntä oikeasti, ei pelkästään kohteliaisuudesta tai halusta päästä hänen pöksyihinsä. Tapaamisesta kehkeytyi pian syvä ystävyys ja pian he olivat jo muuttamassa yhteen. Neutri ei olisi halunnut kiirehtiä, mutta Marja sai kuitenkin tahtonsa läpi.
Itse asiassa, Marja tuntui saavansa tahtonsa läpi joka asiassa ja Marja piti siitä.
Kuinka ihania ne yöt olivatkaan. Mies kietoutui tiiviisti kiinni Marjaan koko yöksi. Marja nukkui paremmin kuin koskaan aikaisemmin.
Aluksi Marja halusi seksiä ja neutri yritti parhaansa mukaan auttaa häntä siinä. Neutri oli hellä ja huomaavainen ja toimi juuri niin kuin Marja halusi, mutta Marja ymmärsi, että seksi ei merkinnyt neutrille mitään ja pian koko seksi asia unohtui. Myöhemmin Marja ihmetteli, kuinka hän oli joskus kuvitellut tarvitsevansa seksiä, kun hän tarvitsi vain läheisyyttä ja hellää miestä, joka olisi aina valmis kuuntelemaan ja lohduttamaan häntä. Miestä, joka ymmärsi häntä.
Päivät täyttyivät ihanista yhdessä olon hetkistä ja yöt ihanasta läheisyyden tunteesta. Marja huomasi, että hän oli aidosti onnellinen ensikertaa elämässään. Neutrikin vaikutti tyytyväiseltä. Neutrille näytti elämän sisällöksi riittävän kodinhoito ja Marjan mielyttäminen. Vuotta myöhemmin, Marjan kosittua, he vahvistivat yhteiselonsa viralliseksi avioliitoksi.
Vielä nyt, vuosia myöhemmin, kävellessään kaupungilla ja nähdessään keskustaan juopottelemaan kertyneitä miehiä Marja ajattelee kuinka onnekas hän on, hänellähän on täydellinen mies.

ELÄIMELLISTÄ SEKSIÄ

Mikko oli peloissaan, ehkä ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana, hän oli todella peloissaan. Viimeisen viikon aikana hänen elimistössään oli tapahtunut pelottavia muutoksia. Alapäähän oli ilmestynyt karvoitusta, hänen äänensä oli muuttunut matalaksi ja se matala ääni särkyi aina hänen korottaessaan sitä, onnekseen hän äärimmäisen harvoin kohotti ääntään. Vaikka lääkäri olikin sanonut, että riski sairastua veriruosteeseen oli äärettömän pieni, lähes olematon, hän pelkäsi sairastumista kuollakseen. Hän oli sitä sukupolvea, joka ei ollut kokenut tätä sairautta. Hän oli syönyt testis-stereitä jo kahdeksan vuotiaasta asti. Toisaalta Mikko oli nyt myös innoissaan, hänestä tulisi mies, tosin vain yhdeksi päiväksi, mutta ennen kaikkea yhdeksi yöksi. Ensi yönä Mian munasolu irtoaisi. Ensi yö olisi se yö. Ensi yönä se tapahtuisi.
Mikko oli ottanut tämän viikon vapaata töistä, jotta kaikki menisi varmasti hyvin. Hän oli lukenut paljon alan kirjallisuutta ja katsonut kymmeniä videoita. Hän oli lukennut kaikki alan oppaat. Hän oli nyt valmis, valmis lisääntymään.
Mia oli halunnut lasta ja oli onnistunut vakuuttamaan myös Mikon teon tarpeellisuudesta. Mikko olisi halunnut mielellään adoptioida lapsen, mutta Mia oli kuitenkin saanut tahtonsa läpi. Itse asiassa Mia sai aina tahtonsa läpi, Mikko ei ymmärtänyt miksi asia oli niin, se vain oli niin, aina.
Ilta saapui ja he asettuivat vuoteeseen. Mikko otti iltalääkkeensä, mega-annoksen testosteronia. He menivät makuulleen ja kietoutuivat tiukasti toisiinsa. He alkoivat odottaa. Mikko tiesi, että jotain outoa tapahtuisi pian.
Aluksi Mikko tunsi vain kevyttä kutinaa ala-vatsassaan, kevyttä vihlontaa hampaissaan ja lievää painetta ohimoillaan. Yhtäkkiä koko maailma muuttui ja Mikko tunsi, että Mia alkoi tuntua täyteläisen pyöreältä ja pehmeältä, todella hyvältä. Mikko huomasi tärisevänsä kauttaaltaan ja jostain syvältä hänen kurkustaan purkaantui ääni, ääni joka ei ollut hänen äänensä. Se ääni sanoi: " Minä haluan sinua Nainen."
Sen jälkeen sinä yönä ei puhuttu. He tekivät sen kymmeniä kertoja. He tekivät sen kymmenillä eri tavoilla. Osa tavoista oli tuttuja oppaista, osan tavoista he keksivät ihan itse. Se kesti useita tunteja taukoamatta hetkeksikään. Huone täyttyi ihmisten eritteiden tuoksusta. Kun Mikko ei enää jaksanut hän kierähti kyljelleen ja nukahti välittömästi. Mikko alkoi kuorsata kova äänisesti. Mikko ei ollut koskaan aikaisemmin kuorsannut.
Kun he heräsivät tunsi Mikko itsensä suureksi ja mahtavaksi. Koko maailman valtiaaksi. "Nainen tuo minulle juomista", sanoi outo matala ääni, joka tuli Mikon parransängen ympäröimästä suusta. Mia lähti peloissaan keittiöön, onneksi lääkäri oli varoittanut häntä tämän kaltaisesta tilanteesta, Mia tiesi mitä nyt oli tehtävä.
Mia toi keittiöstä ison lasillisen soodaa, johon hän oli salaa sekoittanut valtaisan annoksen testosteroninsalpaajia.
Mies joi tuodun juoman kuin eläin, yli kolmannes lasin sisällöstä kaatui hänen rintamuksilleen. Juotuaan Mikko antoi elämänsä ensimmäisen röyhtäyksen tulla. Kasvoillaan eläimellinen hymy jollaista Mia ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.
Välittömästi juoman juomisen jälkeen Mikko tunsi maailman muuttuvan takaisin tutuksi ja turvalliseksi. Hiljaiseksi ja harmaaksi. Mikon kasvoilla ollut eläimellinen irvistys, hymy, suli nopeasti tutuksi ilmeettömyydeksi. Mia huokasi helpotuksesta. Mikko oli tullut takaisin.
Mikko katsoi Miaa anteeksipyytävästi ja sanoi: "Anteeksi rakas, se oli kamalaa, minä en ymmärrä mikä minuun meni. Se oli kamalaa. Jos tämä ei nyt onnistunut, niin tehdään se jollain muulla tavalla. Voi luoja sinähän olet ihan mustelmilla ja sinusta vuotaa verta. En ikinä enää halua satuttaa sinua. Anna minulle anteeksi, rakas."
"No, ei se nyt niin kauheaa ollut." Sanoi Mia, silmissään omituinen kiilto, jollaista Mikko ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Hän varmaan vihaa minua, ajatteli Mikko murheissaan.
"No menehän nyt ja täytä se koeputki tohtorin ohjeen mukaisesti siltä varalta, että se ei nyt onnistunutkaan." Minna sanoi.
Mikko meni vessaan mukanaan tohtorin antama ohjelappu. Mikko toimi tarkan ohjeenmukaisesti ja alkoi vatkata kädellään ajatellen samalla, kamalaa touhua, yäk!

VOIMAPILLERI

Hän otti vielä yhden punaisen pillerin ja asetti pilleripurkin takaisin taisteluvyössä olevaan taskuun. Kestäisi ainakin vartin ennen kuin punainen vaikuttaisi täysillä. Hän istuutui pilvenpiirtäjän katolle jooga-asentoon ja aloitti hengitysharjoituksen, jonka tarkoitus oli rauhoittaa hänen hermojaan ja valmistaa häntä tulevaan koitokseen.
Hän ei pitänyt tästä keikasta. Se ei johtunut siitä syystä, että tämä keikka olisi varmasti paljon vaikeampi kuin useimmat aikaisemmat. Se johtui siitä, että nämä miehet eivät olleet tavallisia sekopäitä, jotka epätoivoisessa viinanhuurussaan riehuivat. Nämä miehet olivat entisiä sotasankareita.
Heillä kaikilla oli takanaan sotilas-koulutus ja paljon taistelukokemusta. He kaikki olivat tappajia niin kuin hän itsekin, nämä miehet olivat nykyisin tosin paljon vanhempia kuin hän, mutta tappamisen taito ei ikinä unohdu. Sen oli saanut kokea se poliisipartio, joka oli ensimmäisenä yrittänyt vapauttaa panttivankeja. Kahdeksan kuollutta.
Nämä miehet pitivät nyt pantti-vankeinaan yhdeksää Euroopan neuvoston jäsentä. Nämä miehet olivat tajunneet, että miehet olivat katoamassa Euroopasta. He vaativat samaa kuin miesasialiike yleensäkin, sitä että heidän lapsilleen ei pakkosyötettäisi testisestereitä, Euroopan neuvoston yleispäätöksen mukaisesti. Vaatimus kuulosti varsin kohtuulliselta, jos ei tiennyt, että veriruoste oli pahentunut vuosi vuodelta. Nyt jo 95% poikalapsista sai oireita, useimmat täydellisen hengityslaman.
Silti hän ei pitänyt tästä tehtävästä. Nämä miehet olivat hänen itsensä kaltaisia, ammattisotilaita. Toisena aikana he olisivat olleet juhlittuja sankareita, kenties hänen sotilastovereitaan.
Nämä miehet eivät olleet sellaisia väkivaltaisia eläimiä, joita hän oli kohdannut aikaisemmissa tehtävissään. Näillä miehillä oli rakastavat vaimot, tyttäret ja pojat. Pojat, jotka nämä miehet halusivat myös pitää poikina. Kuolemankin uhalla.
Nämä miehet olivat nyt aloittaneet todellisen sukupuolten välisen sodan, josta oli joskus 1900-luvulla puhuttu, eri merkityksellä tosin.
Hän ymmärsi näitä miehiä, mutta hän oli sotilas ja hänellä oli ohjeensa ja hän noudattaisi niitä. Niin olivat ammatti-sotilaat tehneet kautta aikojen.
Hänen asiansa ei ollut pohdiskella näiden miesten toiminnan oikeutusta. Hänen tehtävänsä oli vapauttaa panttivangit ja hän oli hyvä työssään. Paras.
Punainen vaikutti nyt täysillä. Hän veti kommandomaskin kasvoilleen tuntien kuinka se takertui hänen parransänkeensä. Tietokoneen mukaan sisällä olisi viisi kaapparia. Tietokone esitti hänelle valmiin suunnitelman, mutta hän ei uskonut suunnitteluun, hän uskoi vaistoonsa, tappajan vaistoon.
Hän tarkisti vielä kerran köyden kiinnityksen. Hän hyppäsi alas katolta. Vapaa pudotus kesti noin sekunnin, kunnes köysi kiristyi ja heilautti hänet valtavalla voimalla vasten seinää, tai oikeastaan vasten seinässä olevaa ikkunaa. Ikkuna särkyi helisten hänen metallivahvisteisten maihinnousukenkien alla. Hän jatkoi lentoaan vielä huoneessakin, kunnes lento päättyi täydelliseen volttiin ja hän laskeutui kissamaisesti jaloilleen. Huoneessa olevat kaapparit jähmettyivät hämmästyksestä, tosin vain puoleksi sekunniksi, mutta se riitti hänelle. Hänen täysautomaatti pistoolinsa, jossa on teflon-kärkisiä täysivaippa luoteja, paukahti kolmesti. Kolme kaappareista sai otsiinsa ylinmääräiset silmät ja kaapparit lyyhistyivät lattialle. Neljäs kaappari pudottautui polvensa varaan ja laukaisi lyhyen sarjan häntä kohti. Hän tunsi luotien osuvan rintaansa, kuin moukarilla olisi lyöty, mutta panssariliivi kesti. Hän vastasi tuleen ja kaappari kaatui verisenä mössönä lattialle. Hän kuuli takaansa äänen: "Ei kukaan, ei yksikään mies, pysty tuollaiseen." Hän käännähti ja kaksi asetta laukesi täysin samanaikaisesti. Viimeisen kaapparin rintakehä räjähti kappaleiksi kun teflon-kärkinen luoti läpäisi kaapparin panssariliivin. Kaapparin ampuma luoti viisti läheltä hänen kasvojaan. Se ei osunut, mutta ääntänopeanman luodin aiheuttama ilmavirta repäisi hänen kasvojaan peittäneen kommandomaskin pois.
Hän käveli korvaansa pidellen takahuoneeseen ja vapautti panttivangit. "Kiitos sisko", sanoivat panttivangit.
Tehtävä suoritettu, tilanne ohi. Hän kaivoi taisteluvyöstään pilleripurkin ja otti valkoisen pillerin. Valkoinen neutraloisi punaisen vaikutuksen nopeasti. Hän tunsi kuinka testosteronin ja amfetamiinin vaikutus poistui hänen elimistöstään.
Säärissä tuntuva kutina kertoi kuitenkin, että myös säärikarvat olisi illalla ajeltava.

PELIT SEIS

Yleensä hän piti työstään, mutta nyt hän toivoi tämän työpäivän päättyvän mahdollisimman pian. Hänellä oli pitkään ollut haave ja se haave toteutuisi tänään, heti töiden jälkeen. Pirkko oli antanut hänelle luvan ostaa sellaisen. Hän oli ensimmäisen kerran kuullut siitä työkavereiltaan. Kaikki hänen työkaverinsa olivat neutreja, mutta se ei häirinnyt häntä, sillä hän oli itsekin neutri.
Neutrit harvoin innostuivat mistään, mutta tämä peli oli jotain erikoista. Hän oli puhunut sen hankkimisesta Pirkolle jo pitkään, mutta Pirkko ei ollut kuunnellut häntä. Joskus hänestä tuntui, ettei Pirkko koskaan kuunnellut häntä vaikka hän oli kyllä aina valmis kuuntelemaan Pirkon huolia. Määrätietoinen mankuminen oli kuitenkin tuottanut toivotun tuloksen. Hän oli ottanut oppia heidän lapsestaan joka sai aina kaiken haluamansa, kun vain vetosi, että kaikilla kavereillakin oli sellainen. Nyt hänellä oli tarpeeksi rahaa ja Pirkko oli antanut hänelle luvan sen hankkimiseen. Tänään hänkin saisi sellaisen, mutta tämä työpäivä tuntui kestävän ikuisuuden.
Työpäivän loputtua hän meni liikkeeseen ja osti itselleen sellaisen. Kuinka monesti hän olikaan haaveillut siitä. Hän oli pelannut sitä tässä liikkeessä kunnes hänet oli ajettu ulos. Hän oli pelannut sitä aina heidän vieraillessaan ystäväperheiden luona. Pirkko ei kuitenkaan silloin tuntunut tajuavan, kuinka paljon hän olikaan halunnut omaa sellaista.
Nyt hänellä oli kuitenkin oma. Se oli peli, joka oli eräänlainen neljäulotteinen rubikin kuutio, tetris, supermario ja shakki. Kaikki samassa paketissa. Kaikki neutrit pitivät siitä ja nyt hänelläkin oli oma sellainen.
Hän saapui kotiin. Koti oli täydellisen sekasorron vallassa. Heidän kolmevuotias lapsensa leikki ulosteellaan keskellä lattiaa. Keittiö oli täynnä tiskiä. Hänen vaimonsa harrasti kuvanveistoa ja asunnossa leijui päivän töiden jäljiltä paksu pöly. Aina sama juttu, hän ajatteli. Uskomatonta, minkä kaaoksen hänen vaimonsa sai aikaan hänen kymmenen tunnin työpäivänsä aikana.
Hän aloitti siivoamisen ajatellen koko ajan peliä. Siivoamisen jälkeen hänelle jäisi vielä useita tunteja pelaamiseen.
Siivoaminen kesti kuitenkin oletettua kauemmin, koska heidän tyttärensä halusi kokoajan samalla leikkiä "isin" kanssa. Tiskiäkin oli paljon enemmän kuin yleensä, koska hänen vaimonsa oli luovuuden puuskassaan opetellut käyttämään vesivärejä. Lopulta hän oli valmis, hän pääsisi lopultakin pelaamaan.
Hänen vaimonsa oli herännyt päivä-uniltaan. Haluaisikohan vaimoni pelata minun kanssani, hän ajatteli. Vaimo ilmoitti kuitenkin haluavansa vain päivällistä ja heti sen jälkeen nukkumaan. Hänen vaimonsa kertoi, kuinka raskasta luova työ oli. Vaimo halusi päivällisen heti. Hän valmisti päivällistä. Yleensä hän piti ruuanlaitosta, mutta nyt hän valmisti ainoastaan nopean mikropäivällisen. Hän halusi pelaamaan. Vaimo näytti hiukan tyytymättömältä tarjottuun ateriaan, mutta aloitti kuitenkin tarjotun ruuan syömisen puhuen kuitenkin samalla useista uusista ideoistaan.
Vaimon ruokailu tuntui kestävän ikuisuuden. Lopulta vaimo lopetti syömisen. Lautasella oli yhä ruokaa, mutta mies osasi jo avioliiton tässä vaiheessa päätellä vaimon röyhtäyksestä, että ruokailutuokio oli nyt lopussa. Vaimo nousi ruokapöydästä ja lähti makuu-huoneeseen. Hän asetteli ripeästi astiat tiskikoneeseen ajatellen, että jos hän nyt pitäisi kiirettä jäisi hänelle vielä ainakin tunti aikaa pelaamiseen.
Hän vei lapsen nukkumaan ja ensikertaa elämässään hän käski lastaan olemaan hiljaa. Lapsi näytti hämmästyneeltä, mutta totteli kuitenkin.
Hän kytki pelin seinään ja aloitti pelin. Peli oli todella kiinnostava. Hän oli juuri pääsemässä ensimmäisen vaiheen loppuun, kun hänen vaimonsa ääni kuului makuuhuoneesta: "Kulta, minulla on ollut kamalan raskas päivä. Tulisitko tänne ja hieroisit hiukan minun klitoristani." Hänen keskittymisensä pelistä herpaantui hetkeksi ja "GAME OVER" teksti ilmaantui kuvaruutuun.
Nyt saa riittää, ei aviomieheltä voi vaatia ihan mitä tahansa, hän ajatteli, mutta meni kuitenkin kiltisti hieromaan vaimoaan.

JÄRJESTÄYTYMISIÄ

Se oli omituinen kokous. Ei sloganeita, ei rintanappeja, ei värivaloja, ei mitään tavan-omaista markkinahumua. Ei mitään muuta kuin valtaisa harmaa halli, joka pikkuhiljaa täyttyi hiljaisista harmaista hahmoista. He eivät olleet miehiä, eivätkä naisia, he olivat Euroopan suurin, mutta hiljainen vähemmistö. He olivat neutreja eli neutriinoja.
Lähes kaikki veriruoste-epidemian jälkeen syntyneet miehet Euroopassa söivät nykyisin testosteronisalpaajia. Vanhimmat osanottajat olivat jo kuusissakymmenissä, nuorimmat vasta viidentoista.
Kokoussali täyttyi järjestelmällisesti, kaikki tapahtui rauhallisesti ja hyvässä järjestyksessä. Kukaan ei etuillut.
Puhujapönttöön ilmestyi iäkäs, harmaa hahmo. Häntä ei esitelty, eikä hän esitellyt itseään. Se olisikin ollut tarpeetonta, sillä kaikki läsnäolijat tunsivat professorin. Veriruosteesta ja vaikeasta aivovammasta selvinneen ihmisoikeustaistelijan, miehen joka oli kieltänyt puukenkien käytön sairaaloissa.
Hän oli ensimmäinen neutri, joka oli valittu Euroopan neuvostoon. Hänen ansiotaan olivat lait, jotka suojelivat neutreja miesten väkivallalta. Hän oli järjestänyt tämän kokouksen. Hänellä oli tärkeää sanottavaa.
Professori puhui pitkään, vailla intohimoa tai paatosta. Puhe ei yrittänytkään vedota tunteisiin, siinä vedottiin pelkkiin tosiasioihin. Se oli kaikkien aikojen rauhallisin agitaatio. Häntä ei keskeytetty kertaakaan välihuudoilla. Kun hän lopetti ei kuulunut huutoja, taputuksia taikka vihellyksiä. Kuului vain hiljainen kahina, joka syntyi kun miljoonat päät ympäri Eurooppaa nyökkäilivät yhtäaikaa hyväksyvästi.
Yllättäen neutrit olivat Euroopan suurin poliittinen voima. He eivät enää olleet sairaita miehiä, vaan terveitä neutreja.
Todellinen kolmas sukupuoli oli syntynyt. Vaikka yksilönä he olivat heikkoja, niin heidän lukumääränsä ja täydellinen rationaalinen yksimielisyys teki heistä vahvoja.
Heillä oli paljon vaatimuksia ja he saisivat ne myös läpi.
He vaativat vapautusta naisten hirmuvallasta eli vapautusta parisuhteista, joihin heidät oli pakotettu vastoin heidän omaa tahtoaan. He vaativat oikeutta työhön. He vaativat mahdollisuutta yhteisö asumiseen. Vaatimusten esittäminen telesoitiin ympäri Eurooppaa. Vaikutus oli valtaisa. Sinä iltana Euroopassa moni nainen menetti oman pikku neutrinsa, mutta kuningatarten yhteiskunta sai myös omat työmuurahaisensa, kuhnurinsa.

Se tapahtui kaksi viikkoa neutrien kokoontumisen jälkeen. Sen piti olla miesten vastaisku, voiman näyttö.
Ironista kyllä, tapahtumapaikkana oli sama halli kuin neutriinoilla oli, mutta se halli ei näyttänyt ollenkaan samalta. Sali oli sakeana tupakansavusta ja paistetun makkaran kärystä. Kaikkien miesten takit olivat täynnä rintanappeja, joissa luki sloganeita kuten, "olen ylpeä, että minulla on erektio" ,"Mull' on kolmen minuutin muna ja se on kova.", "Karvat on kauniita ja kaljut kans'" ja "Minä olen mies ja minä olen munakas".
Sali on täynnä värivaloja. Kaikkialla leijuu sakea vanhan ja uuden viinan lemu. Kokous aloitetaan miesasialiikkeen tunnuslaululla, kolmas säe päättyy kuitenkin riitasointuun, koska Etelä- ja Pohjois-Euroopan mies- liikkeillä olivat eri sanat. Alkaa valtaisa tappelu, joka televisioidaan ympäri Eurooppaa suorana lähetyksenä.
Ilmainen kaljan tarjoilu keskeytetään poliisin toimesta.
Tappelu jatkuu tuntikausia. Kokouksessa ei onnistuttu pitämään yhtään puhetta. Kokous ei antanut mitään julkilausumia. Tämän jälkeen kaikki, paitsi miehet, ymmärsivät että miesten aika olisi nyt ohi.
Vuosia myöhemmin miehet yrittivät vielä uutta kokousta, silloin paikalla oli vain vanhoja hampaattomia vaareja, jotka kaiholla
muistelevat, "Olipahan hyvä tappelu."

VAALIT

Vaalivalvojaisissa oli synkkä tunnelma. Ravintola oli synkkien, väsyneiden miesten valtaama. Paikalla oli vain muutamia tiedotusvälineiden edustajia. Pari nuorta naistoimittajaa, jotka olivat tulleet tekemään loppukevennys juttua myöhäisillan uutislähetykseen.
Ravintolassa kaikki katsoivat silmiään uskomatta teleä, yksikään miesten asettama ehdokas ei ollut päässyt läpi. Alkuillan nousuhumalainen odotus vaihtui nopeasti krapulaiseen tappion masennukseen.
Edes vaaliliitto Kristillis-konservatiivisen naisliikkeen kanssa ei ollut auttanut.
Ei yhtään miestä, miesliikkeen puheenjohtaja ajatteli ja katseli väsynein silmin kannattajakuntaansa. Vanhoja miehiä, edes nykyaikainen plastikkakirurgia ja useat elinsiirrot, pääosin maksojensiirrot, eivät pystyneet peittämään totuutta.
Miesten aika oli nyt ohi. Miehiä oli yhä noin viisitoista prosenttia Euroopan väestöstä. Eivätkä ne paskiaiset vaivaudu edes äänestämään, ajatteli puheenjohtaja katkerana.

Nyt puheenjohtajalla oli kuitenkin suunnitelma. Hyvä, kaiken kattava suunnitelma. Tänään puheenjohtaja ottaisi kunnon kännit, oikeat perskännit

MUMMOJA JA MATRIARKKOJA

Vaalipäivä oli yleinen vapaapäivä. Suurimmalle osalle Euroopan kansalaisista oli jokainen päivä vapaapäivä, mutta vaalipäivä oli ainut koko Eurooppaa koskettava yhteinen vapaapäivä. Kirkolliset juhlapyhät ja muut turhuudet oli poistettu kalenterista jo vuosia sitten.
Ajatus Jumalan pojasta ei tuntunut enää uskottavalta.
Tämä vaalipäivä oli erityisen juhlava, sillä tällä kertaa ei valittu Euroopan neuvostoa vaan ainoastaan yksi henkilö, Euroopan johtaja. Euroopan neuvosto oli juuri päättänyt lakkautaa itsensä täysin tarpeettomana. Tietokone johti Eurooppaa ja ongelmia ei juurikaan ollut. Euroopan johto haluttiin kuitenkin edes muodollisesti säilyttää inhimmillisissä käsissä.
Pääsihteerin nimike oli kuitenkin vanhentunut, sillä eihän enää ollut neuvostoa joka tarvitsisi pääsihteeriä. Naisvaltaistuva Eurooppa olikin nyt valitsemassa itselleen johtajan nimikkeellä joka kuvasi johtajan työtä. Tänään valittaisiin Ensimmäinen matriarkka. Ihmisillä, naisilla, ei enää kuitenkaan ollut minkäänlaista vallanhimoa. Kukaan ei enää halunnut osallistua politiikkaan. Merkittäviä ehdokkaita olikin vain kaksi, molemmat naisia. Mies ehdokkaita oli toki useita, mutta heillä ei tietenkään ollut mitään mahdollisuutta tulla valituksi.
Mies matriarkkana! Mahdoton, mutta huvittava ajatus.
Molemmat pääehdokkaat olivat kokeneita politiikkoja, viimeisiä ammatti-politiikkoja. Kristillis-konservatiivien ehdokas oli vanha arvokas rouva, hän oli niin vanha, että hänellä oli takanaan avioliitto "oikean" miehen kanssa. Tästä johtui ehdokkaan lempinimi "rouva". Hänen miehensä oli kuitenkin kadonnut jo kymmeniä vuosia sitten. Se tapaus oli herättänyt aikoinaan paljon kohua, se oli ollut yksi Euroopan viimeisistä selvittämättömistä katoamisista. Tämän trauman uskottiin vaikuttavan rouvan kantaan mieskysymyksessä, rouva halusi, että testosteronin pakko syöttö lapsille lopetettaisiin. Rouva halusi miesten palaavan Eurooppaan, palaavan hinnalla millä hyvänsä.
Hänen radikaalisosialistinen vasta-ehdokkaansa oli nuori ja innokas, Euroopan nuorin ammattipoliitikko. Hän uskoi "evoluutio" -teoriaan, jonka mukaan veriruoste oli ihmisen luonnolliseen kehitykseen kuuluva vaihe, hän uskoi, että miesten kuuluikin hävitä Euroopasta. Hänen lempinimensä oli "neiti".
Neidin ja rouvan vaalitaistelu oli nyt koko Euroopan mielenkiinnon kohteena.
Uusi ja vanha sukupolvi, uusi ja vanha aika, kohtasivat näissä vaaleissa.
Kun vaalitulos lopulta julkaistiin, yllätti lopputuloksen selkeys kaikki. Äänin 80% - 20% Eurooppa päätti, että miesten aika oli nyt ohitse.
1.
Rouva oli väsynyt, asia jonka puolesta hän oli viimeiset vuodet taistellut oli nyt hävinnyt, lopullisesti. Miehet ovat nyt hävinneet.
Hän riisui väljän mekkonsa, meni vuoteelleen makaamaan ja korkkasi punaviini-pullon. Hän otti huikan ja tunsi, että punaviini lämmitti väsynyttä mieltä ja ruumista. Hän muisteli rakasta aviopuolisoaan joka varmaankin oli jo muuttunut humukseksi heidän takapihallaan olevassa kukkapenkissä. Hän hipelöi ja puristeli rintaansa kunnes se irtosi. Hän asetti silikonirinnan pöydälle ja ajatteli kuollutta vaimoaan. Ja paskat, ajatteli hän.
2.
Neiti oli onnellinen, hän oli nyt voittanut. Voitonjuhlat jatkuivat aamuyöhön asti. Hän oli voittaja, koko ihmiskunta oli voittanut näissä vaaleissa. Miesten viimeinenkin toivo oli nyt murskattu.
Huomenna alkaisi hänen aikansa, naisten aika, ihmisten aika.
Hän käveli kohti vuodettaan, jossa hänen yksityissihteerinsä jo odottikin häntä. Alastomana ja halukkaana.

ILTALYPSYN AIKA

Mirja on ammatiltaan lypsäjä. Ei, hänellä ei ollut mitään tekemisissä lehmien kanssa. Kaikki sen kaltainen toiminta oli koneellistettu tai lopetettu jo vuosia sitten. Tai ei Mirja ollut oikeasti lypsäjä, hän oli koulutukseltaan sairaanhoitaja, mutta hänen työtehtävänsä lempinimi oli ammatti-kielellä lypsäjä.
Hän vihasi lypsäjän työtä, mutta hänellä oli kuitenkin kallis maku ja hän halusi vain parasta itselleen ja omalle pikku neutrilleen. Hän oli niitä onnekkaita, joilla yhä oli oma neutri.
Kun telessä oli haettu hoitajia "erikoistehtäviin" ja luvattu kertakaikkiaan uskomaton palkka, niin hän oli hakenut heti. Hakiessaan tätä työpaikkaa hän oli ajatellut vain ilmoituksessa luvattua palkkaa. Hän ei ollut juurikaan ajatellut tehtävänkuvaa, "terveiden miesten hoitaja". Hän ei ihmetellyt edes sitä, mihin terveet miehet yleensä tarvitsevat hoitajia. Hän ei edes tiennyt, että terveitä miehiä yleensä oli olemassa, ainakaan muualla kuin vanhainkodeissa. Kaikki miehet, mitä hän oli eläessään nähnyt, olivat ryppyisiä ja tutisevia vanhuksia. Ne miehet olivat olleet tavallaan söpöjä, viattomia muinaisjäänteitä.
Tässä laitoksessa oli kuitenkin sadoittain nuoria, terveitä miehiä. Näistä laitoksista ei lehdissä tai telessä juuri puhuttu. Nämä miehet olivat niitä harvoja, jotka olivat syystä taikka toisesta lopettaneet testosteronisalpaajien käytön ja selvinneet siitä sairastumatta veriruosteeseen.
Tämä laitos oli suljettu, mutta eivät miehet olleet täällä vastoin tahtoaan. Päinvastoin, tämä oli paras paikka koko maailmassa, Euroopassa, jos olit mies.
Ympäröivässä maailmassa mies ei voinut selvitä. Ei ainakaan joutumatta mieli-sairaalaan tai vankilaan. Täällä miesten oli hyvä olla. Saivathan miehet hyvää palkkaa, vaikka eiväthän he sitä tarvinneet. Täällä kaikki oli ilmaista. Ennen kaikkea miehet pitivät tästä paikasta, hoitajilla tosin oli välillä vähän raskasta, mutta palkka on hyvä, todella hyvä.
Hoitajan työ täällä on periaatteessa helppoa. Ei tarvitse tehdä juuri mitään. Välillä miehiä tosin pitää käskeä pesulle ja parranajolle, siinä kaikki. Tai ei ihan kaikki, välillä miehet pitää lypsää. Heistä täytyy kerätä pois se arvokas neste, joka on välttämätöntä kaiken elämän jatkumiselle täällä Euroopassa.
Aluksi sitä oli yritetty kerätä koneellisesti, mutta miehet eivät olleet pitäneet siitä. Suoraan sanottuna miehet olivat inhonneet sitä. Ja tuottavuuskin oli laskenut. Lopulta huomattiin, että helpoin keräystapa oli sijoittaa keräysastia naisen sisään ja antaa miesten hoidella loput. Tämän keksinnön jälkeen tuottavuus tässä laitoksessa oli noussut yli tuhat prosenttia ja miehetkin tuntuivat pitävän siitä.
Miehet ovat omituisia otuksia. Päivät pitkät he katselevat telestä vanhoja urheilunauhoja, juovat olutta ja leikkivät erilaisia leikkejä keskenään. Siinä kaikki. Miehet tyytyvät todella vähään. Mirja vihasi miehiä.
Mirja kuittaa itsensä saapuneeksi työpaikalle. Hän riisuu vaatteensa ja asettaa säiliön sisäänsä.
Hän sulkee silmänsä ja ajattelee tulevaa palkkashekkiä. Ensimmäinen mies saapuu. On iltalypsyn aika.

PANOMIES

Mä olen kova jätkä. Minulla on miljoonia jälkeläisiä ympäri Eurooppaa. Meikäläisen yhdellä iltalypsyllä saadaan tuhansia naisia paksuksi. Minun siittiöni ovatkin A1 - luokkaa. Mä oon kova jätkä. Paras sonni, mitä täällä on ikinä ollut. Mä olen työskennellyt tässä laitoksessa yli kaksikymmentä vuotta. Minä todella pidän työstäni. Päivisin me pelataan kavereiden kanssa bilistä ja juodaan olutta. Iltasin katotaan teleä ja käydään iltalypsyllä. Ennen mä poltin neljäkymmentä savuketta päivässä, mutta hoitajat kielsi sen, koska se kuulemma laskee meikäläisen nesteen laatua. Hoitajat kieltää meiltä aina kaiken kivan. Ennen me harrastettiin kundien kanssa nyrkkeilyä, mutta hoitajat kielsi senkin, koska me ollaan liian arvokkaita vahingoitettaviksi. Multa nousee sataseitsemänkymmentä kiloa penkiltä ja mä oon tän laitoksen moninkertainen kädenväännön mestari.
Jotkut kaverit kaveeraa tai ainakin yrittää kaveerata hoitajien kanssa iltalypsyn aikana, mutta mä en sellaista harrasta. Päälle vaan ja poks, niin helppoa se on.
Olisi ollut makeeta elää 1900-luvulla, mä olisin ollu jääkiekonpelaaja, varmasti olisin ollut.
On mulla äitikin, se on ihan kiva tyyppi. Se tuo mulle aina jotain tosi hyvää syötävää. Se näyttää nykyisin mua katsoessaan jotenkin surulliselta. Mä en ymmärrä sitä. Luulis, että se ois ylpeä, kun sen poika tekee tälläista tärkeetä työtä, eikä oo mikään vitun neutri. Se olis tietenkin halunnut tyttären.
Tiedeneutriinot koittaa kuulemma kehittää jotain vitun partenogeneesiä, tapaa jolla naiset saataisiin paksuksi ilman meidän miesten nesteitä.
Kaikki paska täässä maailmassa johtuu neutreista. Ensin ne kuihduttaa pallinsa pois joillain lääkkeillä ja sitten ne vie naiset ja kaikki työpaikat. Sitten kun ne on pilanneet meidän naiset ne jättää ne naiset. Nykysin ne asuu jossain vitun kommuuneissa. Niillä on jopa omia kaupunginosia ja kai kohta omia kaupunkejakin. Nykysin ne haluais jo oikeudelta lupaa pätkästä pallit pois kokonaan.
Nykyisin kaikki naiset on jotain vitun taitelijoita ja neutrit tekee kaikki duunit, hoitavat jopa lapsetkin. Ne vitun kävelevät anteeksi pyynnöt on vielä mielissään tästä kaikesta.
Helvetti, millaiseksi tämä maailma on mennyt. Kaikki vapaat miehet on horisevia kaljuja pappoja, jotka on dokanneet aivonsa pihalle ja kaikki kunnon karjut on näissä laitoksissa. Viimeiset tosimiehet elää laitoksissa. Vittu joo, maailma on paska paikka.
Täällä on toisaalta ihan kiva elää. Karjujen kanssa on kiva puuhata kaikennäköistä. Heittää tikkaa ja pelata korttia. Jotkut karjutkin pitää mua vähän hulluna, mutta eihän ne sitä mulle uskalla sanoa, ainakaan kahdesti.
On iltalypsyn aika. Taas mulle tulee toi hirveän näköinen vosu. Nuoret hoitajat pelkää mua ja mä saan aina ton vanhan luuskan. Se on tosi vittumainen. Sen silmistä näkee kuinka se vihaa meitä miehiä, kaikkia miehiä, mut etenkin mua.
Tällä kertaa mä kuitenkin näyttäisin sille, annan sille niin, että tuntuu. Nyt mä annan sille sillä tavalla kun niissä vanhoissa hyvissä leffoissa. Hoitajat oli kieltänyt meiltä ne leffat, koska niillä oli meihin kuulemma huono vaikutus. Niissä leffoissa oli ollut tosi lypsäjiä. Ne oli tykänneet lypsämisestä. Sellaisia naisia ei enää ole.
Tällä kertaa mä näyttäisin tolle vitun lypsäjälle, antaisin sille niin, että tuntuu. Oppiipa katsomaa mua kun halpaa makkaraa.
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin vartijat pelastivat verisen ja hakatun hoitajan lypsettävän käsittelystä.
Väkivaltainen lypsettävä nukutettiin ja vietiin suoraan leikkaus saliin. Väsynyt lääkäri sanoo hoitajalle: "Taas tämä sama sonni, jos me leikkaamme vielä yhdenkään palan pois tämän otuksen niinsanotuista aivoista, niin hänestä tulee niin totaalinen idiootti, että hän unohtaa kohta hengittämisenkin."

LYPSÄJÄN PAINAJAINEN

Mahdoton oli tapahtunut. Pahin oli tapahtunut. Hän oli yksi niistä kahdestatuhannesta naisesta Euroopassa, jotka yhä söivät E-pillereitä. Nyt se pilleri oli pettänyt. Hän oli nyt raskaana. Se, että hän oli raskaana ei pelottanut häntä lainkaan, hän oli jo usean vuoden ajan suunitellut lapsen tekoa. Hän oli jopa neuvotellut erään tutun neutrin kanssa lapsen hoidosta. Hän halusi lapsen.
Hän ei kuitenkaan halunnut tällaista lasta. Tämä lapsi oli vahinko. Tämä lapsi oli silkka työtapaturma. Tämä lapsi oli saanut alkunsa "luonnollisella" tavalla, sattumalta. Sellaista ei tiettävästi ollut tapahtunut Euroopassa yli kymmeneen vuoteen. Nykyisin kaikki miesten tuottama neste seulottiin laitoksissa. Yhtään poikaa ei ollut syntynyt viimeisen kymmeneen vuoteen. Nyt kaikkein pahin oli kuitenkin tapahtunut. Hänen sisässään kasvoi mies, tieto tästä ilmeisesti aiheutti sen aamuisen pahoinvoinnin tunteen.
Hän oli työskennellyt lypsäjänä jo useita vuosia ja hän tiesi, millaisia miehet ovat. Hän vihasi miehiä.
Hän rakasti lastaan, mutta vihasi miehiä. Häntä oksetti mahdollisuus, että hänen poikansa jonain päivänä työskentelisi tällaisessa laitoksessa. Todennäköisyys siihen oli äärettömän pieni, mutta mahdollisuus olisi silti olemassa.
Se mahdollisuus, että lapsesta tulisi neutri ei ollut niin pelottava, mutta veriruosteen vaara väijyisi lapsen yläpuolella koko tämän elämän ajan.
Hän tiesi, mitä hänen olisi tehtävä. Hän halusi lapsensa kastroitavan välittömästi tämän synnyttyä.
Hän vei asian oikeuteen ja voitti juttunsa. Siitä syntyi ennakkotapaus.
Neutrien keskusjärjestö tajusi tilaisuutensa tulleen ja vaati ennakkotapauksen perusteella samaa oikeutta yleiseen kastraatioon, yhteiskunnan kustannuksella tietenkin.
Sinä vuonna Euroopassa poistettiin satoja miljoonia kivespusseja.
Kaikki tajusivat tapauksen merkityksen ihmiskunnalle. Enää ei tulisi miehiä. Ei enää koskaan.
"Mutta mistä me saamme nestettä" oli Iltalehden lööppi. "Kuiva kausi kohduissa" oli Ilta-sanomien vastaus.
Asiasta vallitsi yleinen epätietoisuus, kunnes kolmas matriarkka piti puheen telessä. Puheessa hän vakuutti, että kaikki käytettävissä olevat voimavarat käytettäisiin partenogeneesin kehittämiseen. Nestettä riittäisi vielä pitkiksi ajoiksi.
Samalla matriarkka esitti tiedenaisten kehittämän teorian, että veriruoste oli osa ihmisen evoluutiota.
Miehet olivat tehtävänsä tehneet ja heidän kuuluikin kadota. Se oli osa luonnollista kehitystä. Veriruoste ei ollut sairaus vaan siunaus.
Ihminen oli nyt lajina saavuttanut lopullisen vaiheen, päämäärän, onnellisuuden aika voisi nyt alkaa.

JOKAVUOTINEN SYYSKERÄYS

Vielä yksi pensselin veto ja teos olisi valmis. Luoja, että tästä maalauksesta tulisi upea. Kaikki muut työskentelivät nykyjään tietokoneilla, mutta ei hän. Hän luotti vanhoihin kunnon öljyväreihin. Hän oli taiteilija, mutta niinhän olivat kaikki muutkin naiset nykyään. Hän oli kuitenkin oikea taiteilija. Hän teki esittäviä maalauksia, ei sekavaa nykyrunoutta taikka abstraktia tietokone-taidetta, puhumattakaan tietokone muzakista.
Öljyvärit olivat sotkuisia, mutta eihän hänen tarvinnut siivota, neutrit siivosivat. Naiset johtavat, tekevät ja luovat.
Neutrit tekevät kaikki työt, niin Äitijumala oli sen tarkoittanut. Neutreja oli kuitenkin yhä vaikeampi saada, neutrit olivat tulossa vanhoiksi. Jonain päivänä hänkin hankkisi oikean androidin, ihmisen kaltaisen robotin. Niitä oli jo markkinoilla, mutta ne olivat vielä liian kalliita hänelle. Jos hän saisi maalauksiaan myydyksi, niin hänellä olisi varaa hankkia androidi. Ehkä jonain päivänä, kun hänen lahjakkuutensa tunnustettaisiin.
Tämä taideteos oli joka tapauksessa upea. Niin upea, että ostaja löytyisi varmasti. Eihän oikeastaan rahaa tarvinnut, olihan neutri paljon parempi kuin kömpelö androidi, mutta myyty taideteos olisi saavutus johon vain harva pystyi näinä aikoina. Oikeastaan kukaan ei edes tarvinnut rahaa näinä aikoina, rahalla on oikeastaan lähinnä vain symbolinen statusarvo. Elämä sosialistis-matriarkkaalisessa yhteiskunnassa on ihanaa. Sosialismi toimii.
Sosialismia oli toki kokeiltu historiassa useita kertoja, mutta silloin olivat johdossa olleet miehet. Ei täydellisinkään yhteiskuntajärjestelmä toimi jos sitä johtavat kivikaudelta peräisin olevat itsekkäät ja hedonistiset idiootit.
Maalaus on upea, paras tähänastisista. Se esittää munasolua ensimmäisen jakaantumisen kynnyksellä, jakaantumisen joka ei ollut alkanut miehen nesteestä. Partenogeneesi ei ole vielä mahdollista, mutta aihe inspiroi taiteilijoita kautta Euroopan.
Hän halusi kyllä lapsen, mutta ei sellaista lasta joka oli saanut alkunsa miehen nesteestä. Hän haluaisi puhtaan lapsen. Kokonaan oman lapsen. Hän jaksaisi kyllä odottaa.
Ovisummerin ääni herätti hänet haaveistaan. Hän käveli avaamaan oven. Oven takana seisoi SMTP:n (sosialistis-matriarkaaliset tyttö partiolaiset) uniformuun sonnustautunut nuori tyttö. Käsivarsinauha kertoi hänen olevan vasta kansalaisten peruskurssi ykkösellä.
- Suoritamme kansalaiskeräystä viimeisten miesten elintensiirtosäätiön hyväksi, haluaisitteko osallistua? Kysyi tyttö, nuoruudenpuna poskillaan.
- En.
Ovi sulkeutui paukahtaen. Hirveätä, hän ajatteli. Laittaa nyt viaton pikkutyttö tuollaiseen tehtävään. Keräämään rahaa niille otuksille. Laki sallii jokaiselle kansalaiselle kymmenisen maksutonta elintensiirtoa, mutta eihän niille otuksille riittänyt mikään. Eivät parhaatkaan siirrännäiselimet kestä loputonta juomista. Suurin osa miehistä on jo yli 100-vuotiaita, jos ei ajatella siittoloita. Silti nuo yli 100-vuotiaat käppänät jatkavat kittaamistaan siirrännäiselinten voimalla.
Mitä nopeammin nuo viimeiset dinosaurukset kuolisivat sitä parempi. Sitä nopeammin unohtuisi aika jolloin nainen oli ollut alistettu. Se aika jolloin nainen oli ollut pelkkä palvelija ja lastentekotehdas. Onneksi veriruoste oli muuttanut kaiken. Parhaat tiedeneutriinot olivat pitkään yrittäneet ratkaista veriruosteen arvoitusta, mutta lopulta naisteologit ja naisfilosofit olivat ratkaisseet sen. Jokin korkeampi voima, luontoäiti tai itse äiti jumala oli viisaudessaan asettanut miehen perimään aikalukon, joka kulttuurievoluution edettyä tarpeeksi pitkälle, eli miehen tehtyä itsensä tarpeettomaksi, laukesi.
Eläimille ei ole tilaa utopiassa. Kuinka viisaasti äitijumala, kuten hän itse uskoi, olikaan kaiken järjestänyt. Veriruoste oli ollut lempeä tapa poistaa miehet tältä planeetalta. Lempeästi hymyilevä, kaunis kuolema. Lääkärit olivat tosin viivyttäneet tätä vaihetta tempuillaan yli vuosisadan.
Veriruoste oli ollut hieno asia. Kerrankin miehet olivat olleet onnellisia ilman sotaa, seksiä ja taistelua.
1900-luvun tiedemiehet olivat etsineet puuttuvaa lenkkiä älykkään ihmisen ja apinan väliltä tajuamatta, että he olivat itse puuttuva lenkki. He, miehet.
Toisaalta, eihän tuo pikku tyttö voinut tietää tätä kaikkea. Häntä alkoi hävettämään oma käytöksensä. Pikku tyttöhän oli ollut vasta ensimmäisellä kurssilla ja luullut tekevänsä hyvää työtä. Hävettää..., no tyttö ymmärtäisi tämän kaiken aikanaan.
Maalaus oli jo kuivunut ja hän lähti viemään sitä varastoon, satojen samankaltaisten sekaan.
Luoja, että minä olen lahjakas. Oikea taiteilija.

PUHDAS

Hän alkoi herätä nukutuksesta. Hänellä oli mielessään vain yksi asia, missä minun lapseni on ? Hänestä tuntui, että pala hänestä oli poissa ja tilalla oli vain iso arpi vatsanpeitteessä.
Hoitajaneutri huomasi hänen heränneen ja kiirehti hänen luokseen vakuuttaen: "Kaikki on hyvin, lapsi on nyt rutiini plastikkakirurgiassa ja antimikrobilääkityksessä. Joudumme odottelemaan puolisen tuntia, mutta kaikki on hyvin!" Helpotuksen aalto pyyhkäisi hänen ylitseen, kaikki on hyvin.
Hän oli nyt äiti, hän oli nyt liittynyt siihen vuosituhantiseen pyhään ketjuun, joka oli turvannut elämän jatkumisen tällä planeetalla.
Hänen lapsensa oli kuitenkin parempi kuin yksikään lapsi ennen sitä. Varmasti jokainen äiti oli omasta lapsestaan sitä mieltä. Tämä lapsi oli kuitenkin todella sitä, paras lapsi mitä ikinä oli syntynyt. Tämä lapsi oli puhdas. Sen alkuun saattamiseen ei ollut tarvittu miestä. Sen alkuun saattamiseen ei ollut tarvittu edes miehen nestettä. Tämä lapsi oli saanut alkunsa keinotekoisesti ärsytetystä munasolusta, jonka geenejä oli korjailtu geenimanipulaation avulla. Tämä lapsi oli täydellinen, ei vain äitinsä, vaan myös jokaisen tiedehenkilön mielestä. Sillä oli sama perimä kuin äidillään, mutta se oli kuitenkin puhtaampi ja parempi, virheetön lapsi. Plastikkakirurgit korjaisivat nopeasti raskausaikana tai synnytysleikkauksen yhteydessä syntyneet vauriot, luomet ja muut mahdolliset kauneusvirheet. Lapsi varustettaisiin täydellisellä immunologisella puolustusjärjestelmällä, täydellisellä suojalla kaikkia mahdollisia taudinaiheuttajia vastaan. Siitä tulisi täydellinen.
Lastaan odottaessaan äiti ajatteli aikaa, jolloin lapsen hankkimiseen oli tarvittu mies. Isyys, kuinka naurettava ajatus näin jälkikäteen. Mies ensin raiskaa naisen ja yhdeksän kuukautta myöhemmin syntyy lapsi. Miehiltä kesti vuosituhansia edes keksiä näiden asioiden välinen asiayhteys. Sen jälkeen miehet olivat vuosituhansien ajan epätoivoisesti yrittäneet leikkiä isää ja kasvattajaa. Lopputuloksena oli ollut, parhaimmassakin tapauksessa, pelkästään vakavia traumoja lapsen herkkään mieleen. Pahimmassa tapauksessa miehet tuhosivat lapset täydellisesti, käyttämällä näitä omien seksuaalisten himojensa kohteena. Tavalla tai toisella tyttölapsen psyyke oli tuhottu, oli puhuttu jopa "penis-kateudesta", kuinka joku saattaisi olla kateellinen peniksestä, elimestä joka kohoili ja laskeutui tahdosta riippumatta, hännästä joka heilutti koiraa. Se olikin ollut miesten maailma. Nyt maailma oli muuttunut, astunut pitkän askeleen eteenpäin.
Hänen lapsensa oli ensimmäinen, hänen lapsensa myötä muisto miehistä tulisi katoamaan.
Synnytys oli sujunut ongelmitta. Nukutus oli sujunut hyvin ja leikkaus täydellisesti. Nykyisin synnytyksissä ei enää tarvinnut vaarantaa lapsen tai äidin henkeä. Miesten piittaamattomuuden takia vielä 1900-luvulla miljoonia äitejä ja lapsia oli kuollut synnytyksissä. Silloin ei ollut edes yritetty keksiä, miten naiset voitaisiin vapauttaa synnytyksen vaaroista ja kivuista. Puhuttiin jopa luonnollisesta synnytyksestä, sairasta.
Synnytyskipujen hoitoon tarjottiin vain hengitys-tekniikkaa. "Hengitä syvään ja sinuun ei satu", naurettavaa.
Jotkut miehet sanoivat jopa, että jos miehet synnyttäisivät ei synnytyskivuista puhuttaisi lainkaan. Millaista julmuutta.
Usein synnytykset turmelivat äidin kehon loppu elämäksi ja vielä 2000-luvulla mieslääkärit puhuivat rintaruokinnan eduista,
ällöttävää.
Onneksi ajat ovat nyt muuttuneet ja hänen lapsensa oli se ensimmäinen.
Hoitaja tuo lapsen äidin nähtäväksi. Kuinka kaunis se onkaan. Se on ensimmäinen, mutta ei varmastikaan viimeinen. Se on puhdas. Miehiä ei enää kertakaikkiaan tarvittu. Nyt nainen, ihminen, oli lopultakin vapaa.
Hän katsoi lasta, se näytti niin suloiselta lasikaapissaan.
Hoitajat hakevat lapsen pois ja kertovat, että jos mitään komplikaatioita ei ilmenisi, niin hän pääsisi takaisin kotiin jo huomenna.
Lapsi tulisi kotiin heti heti, kun kansalaisten peruskurssi I olisi käyty loppuun.
Ihanaa, nyt hän voisi järjestää juhlat lapsen syntymän kunniaksi jo tänä viikonloppuna. Hän kutsuisi kaikki ystävänsä, hän voisi esitellä uusia taideteoksiaan ja kenties jopa samalla näyttää kuvaa uudesta lapsestaan.

ONNEN PÄIVIÄ JA HELPPOA ELÄMÄÄ

Hän oli jo kolmenkymmenen ja hän oli onnellinen. Hänellä oli kaksi työpaikkaa. Päivisin hän toimi tietokoneoperaattorina ja iltaisin hän hoiti lapsia. Hän piti molemmista töistä.
Hänen ohjaamansa tietokoneet olivat niitä isoja myllyjä, niitä jotka hoitivat kaikkia tärkeitä asioita. Ilman niitä mikään ei toiminut. Hän toimi inhinmillisenä tekijänä suuressa koneistossa. Naiset, tottakai, antoivat käskyt, mutta hänen tehtävänsä oli tarkistaa olivatko tietokoneen toimenpiteet ja naisneuvoston käskyt oikeassa suhteessa toisiinsa. Jos tietokoneen antama toimenpide ja naisten käsky eivät olleet mielekkäässä suhteessa toisiinsa, niin hänellä oli oikeus antaa toimenpide uudelleen harkintaan tai vaikeassa tapauksessa, jopa perua se. Niin ei tosin ollut koskaan tapahtunut. Hän oli tehnyt tätä työtä jo kolmetoista vuotta, mutta tietokone ei ollut koskaan hänen aikanaan tehnyt yhtään virhettä. Hän kuitenkin tiesi, että hänen tekemänsä työ oli tärkeää. Hän oli osallisena tuhansissa tärkeissä päätöksissä päivittäin. Hän oli tärkeä, hänellä oli tehtävä.
Lasten hoidosta hän piti erityisesti. Lapset olivat mukavia ja lapsetkin tuntuivat pitivät hänestä. Lasten kanssa oli mukava leikkiä. Hän piti lapsista.
Hänellä oli mukava asunto laita-kaupungilla, neutrien kaupunginosassa. Hänellä oli ystäviä, toisia neutreja, myös heillä oli kaksi työpaikkaa. Iltaisin he pelasivat pelejä ja laittoivat
kasvisruokaa toisilleen. Tänään oli hänen vuoronsa laittaa ruokaa. Hän piti ruuanlaitosta.
Ilta meni mukavasti, hän voitti tieto-kilpailun, vaikka mukana oli ollut useita tiedeneutreja yliopistolta.
Hän meni nukkumaan onnellisena. Tämä oli hyvä elämä, tarpeeksi hyvä hänelle.

Yöllä hän näki omituista unta, mutta herätessään hän ei muistanut sitä.

Hän lähti hyvillä mielillä töihin. Taas yksi hyvä päivä, työpäivä.

VIIMEISET

Ylihoitaja ihmetteli itselleen, jälleen kerran, mitä ihmettä minä oikein teen täällä? Hän oli johtajana laitoksessa, jossa ei tapahtunut mitään, ei yhtään mitään. Tämä oli Euroopan viimeinen siittola.
Eihän nestettä enää juurikaan tarvittu, mutta miehille ei ollut keksitty parempaakaan sijoituspaikkaa. Hän johti laitosta, jota ei tarvittu mihinkään. Laitosta, joka ei olisi tarvinnut johtajaa, jolla ei ollut tulevaisuutta. Neutrit tekevät kaiken työn ja kaikki täällä olevat miehet käyttäytyvät siivosti. Ne jotka eivät käyttäytyneet, hoideltiin lobotomialla ja kastraatiolla. Sairaala psykiatri oli kuitenkin suositellut, että näitä miehiä ei leikattaisi. Leikkauksella voisi psykiatrin mukaan olla vakavasti haitallinen vaikutus näiden miesten psyykelle.
Tämä ei oikeastaan ollut sairaala, tämä oli museo tai eläintarha. Koululaisryhmät kävivät täällä viikoittain katsomassa miehiä ikkunan takaa. Miehiä ei enää edes lypsetty, sitä kerättiin koneellisesti. Miehet olivat ottaneet tämän muutoksen kovin raskaasti.
Vanhin miehistä oli 90-vuotias ja nuorin vasta 45-vuotias, poikaparka.
Olihan miehiä tietysti vielä Euroopan muurin toisella puolella. Yksikään ihminen ei kuitenkaan ollut yli sataan vuoteen läpäissyt tuota voimakenttää. Eikä kukaan edes halunnut läpäistä sitä. Miksi kukaan olisi halunnut mennä kaaokseen. Miksi joku haluaisi mennä utopiasta barbaariaan.
Tekemisen puutteen takia johtaja oli löytänyt itselleen uuden harrastuksen, shakin. Johtaja oli siitä harvinainen naisihminen, että hän ei ollut taiteellisesti suuntautunut. Shakista muodostui hänelle pikkuhiljaa intohimo ja ainut ajanviete. Neutreista ei kuitenkaan ollut hänelle vastusta ja tietokoneen kanssa pelaaminen oli jotenkin masentavaa.
Lopulta pitkästyminen meni niin pitkälle, että hän uskaltautui miesten puolelle kysymään peliseuraa. Laitoksen nuorin mies ilmoitti pelaavansa shakkia.
Laitoksen kuopus oli muutoinkin laitoksen outo lintu. Hän vietti aikansa kirjastoissa. Hänelle ei ollut tehty yhtään lobotomiaa. Muutoinkin hän oli varsin älykäs ja tasapainoinen, mieheksi. Valitettavasti hän oli lypsettävänä täysin arvoton. Hänen nesteelleen ei ollut mitään käyttöä. Häntä kuitenkin pidettiin tässä laitoksessa, sillä eihän miehelle ollut muutakaan paikkaa koko Euroopassa.
Shakkihetkistä muodostui pian joka päiväinen rutiini. Hän oli tietenkin miestä parempi pelaaja, mutta ottelut olivat mielenkiintoisia. Mies oli muutenkin hauskaa seuraa. Hän oli lukenut ja sivistynyt mies. Ainut mistä hänen alempi perimänsä ilmeni oli tuijottava katse, joka aina joskus kohdistui johtajan rintoihin. Miehellä oli vain kevyt lannevaate yllään ja se ei pystynyt kätkemään alkavaa erektiota.
"Anteeksi, minulla on erektio", sanoi mies aina anteeksipyytävästi ja laski katseensa häpeävästi lattiaan.
Tämän jälkeen peli jatkui.