ENSIMMÄINEN

Hassua. Hassua miten hyvin minä muistan isäni kädet, ne olivat olleet karheat ja niiden iho oli kauttaaltaan sarveistunut. Ne olivat olleet työmiehen kädet. Silloin harvoin, kun isäni oli koskenut minuun ne olivat olleet kuin hiekkapaperia, lämmintä hiekkapaperia. Sen takia minä en koskaan halunnut isäni syliin, eipä silti, ei isänikään koskaan halunnut minua syliinsä.
Hoitaja ystävällisesti kertoi minulle, että isäni oli varsin pontevasti kieltäytynyt kaikista kipulääkkeistä, että isä oli kieltäytynyt kaikesta hoidosta yleensäkin. Isäni kuoli niin kuin oli elänytkin, 1900-luvun malliin, oikea macho-mies, viimeinen macho-mies.
Olin varmasti ainut ihminen, joka ei itkenyt isäni hautajaisissa. En itkenyt vaikka olisin halunnutkin, minusta se ei olisi ollut sopivaa, sillä muistin hyvin mitä isäni oli sanonut minulle äitini hautajaisissa: "Älä nyt taas itke, ettei minun tarvitse taas hävetä sinua." Isäni ei ollut koskaan ymmärtänyt kuinka tärkeää oli näyttää tunteensa. Isäni mielestä miehen oli pidettävä kaikki tunteet sisällään. Isäni oli typerys. Minun on ikävä isää.
En taaskaan saa unta. Minun tekisi mieli yhtä savuketta, mutta olin luvannut Minnalle, että lopettaisin tupakoinnin lapsen synnyttyä ja sen lupauksen minä aion myös pitää.
Lapset, kuinka ihanilta ne näyttivätkään ostoskeskuksissa ja yleisissä kulkuneuvoissa, kuinka ne huusivatkaan öisin ja kuinka ne tehokkaasti pilasivatkaan toimivan parisuhteen. Lapsi, kuinka suloiselta se näyttikään nukkuessaan ja kuinka mukava sitä olikaan ollut tehdä. Koin lämpimän väristyksen, kun muistelin niitä kymmeniä kiihkeitä öitä, jolloin kaikki tarmomme oli suuntautunut uuden elämän aikaan saamiseen. Maailma oli silloin tuntunut hyvältä paikalta. Kaikkialla yhteiskunnassa vallitsi yleinen toivon ilmapiiri, viikoittain telestä tulvivat uutiset uusista keksinnöistä, lakkautettavista armeijoista ja kaatuvista rajoista. Silloin maailmasta tuntui olevan tulossa hyvä paikka syntyvälle lapselle.
Lapsen synnyttyä minä jäin hoitovapaalle. Aluksi kaikki tuntui sujuvan hyvin, mutta pikkuhiljaa minä ja Minna aloimme etääntymään toisistamme. Aluksi me emme enää nauraneet samoille asioille ja lopulta me emme nauraneet enää ollenkaan. Seksi muuttui pikkuhiljaa surkeaksi, loppuakseen sitten kokonaan. Aloin kulkemaan kapakoissa, jotka ovat nykyisin lähes kokonaan miesten valtaamia, itseni kaltaisten miesten. Yhteiskunnan rakennemuutos on pikkuhiljaa ajamassa miehiä pois työelämästä. Työttömyys hipoo jo neljääkymmentä prosenttia ja suurin osa työttömistä on miehiä. Se ei kuulemma ole syrjintää, jos naiset vain ovat parempia. Työttömyysprosenttiin ei edes ole laskettu mukaan meitä hoitovapaalla olijoita.
Minua panettaa niin kovasti, että hampaitani vihloo ja otsaani sattuu.
Olen kääntänyt Minnalle selkäni, ikään kuin protestiksi tästä jatkuvasta vastentahtoisesta selibaatista. Hän kuitenkin nukkuu rauhallisesti raskaan työnsä rasittamana. Hänen pyöreä povensa kohoilee hengityksen tahdissa ja minun tekisi mieli koskea sitä, mutta en uskalla. Minä en halua riitaa. En koskaan.
Minna on hoitaja, niin kuin minäkin. Itse asiassa kaikki, joilla on töitä tänä päivänä ovat hoitajia taikka töissä palvelualoilla. Isänikin oli aikoinaan jäänyt varhaiseläkkeelle, koska oikeata työtä, fyysistä työtä, ei ollut enää saatavilla.
Maailma on todella hieno paikka, paratiisi, taikka utopia kuten Euroopan ulkopuolisilla alueilla tätä kutsutaan.
Minä asun utopiassa, mutta minulla on paha olla, koska isäni on kuollut ja vaimoni ei anna minulle, ...minun on niin helvetin paha olla... paha olla... isän kädet, muistan kun pienenä luulin, että kaikkien miesten käsien tulisi olla kovia ja karkeita. Luulin, että itsekin saisin sellaiset kädet, joskus... ..omat käteni ovat kuitenkin pehmeät ja hyvin hoidetut, hoitajan kädet.
Minun on ikävä isää, isässä oli ollut voimaa ja varmuutta mitä minä en koskaan ollut ymmärtänyt. Voimaa ja varmuutta mitä minulta tulisi aina puuttumaan. Hän oli rankin sovinisti mitä tiesin. Itse asiassa, hän oli ainut sovinisti mitä tiesin.
Jo kansalaisten peruskurssi I opetti meidät kansalaiset oikeaan ja todelliseen tasa-arvoon. Isäni ei koskaan kyennyt läpäisemään tai ei ehkä oikeastaan edes halunnut läpäistä tuota kurssia, jonka yli 90 prosenttia kansalaisista oli läpäissyt. Isä väitti oppineensa jo peruskoulussa kaiken tarpeellisen.
Minna ei koskaan pitänyt isästäni tai ei ainakaan voinut myöntää pitävänsä, sillä isäni rasvaiset vitsit ja Minnan varsin selkeä maailmankuva eivät oikein sopineet yhteen. Ei se kuitenkaan estänyt Minnaa nauramasta niille vitseille. Muistan hyvin, kun esittelin Minnan isälleni niin isäni kommentoi Minnaa sanomalla minulle, että ei kai niitä parempiakaan ole nykyisin saatavilla. Ota pois, kun ilmaiseksi saat.
Kello on jo kaksitoista ja minä en vieläkään nuku, olisi varmaan pitänyt tulla sänkyyn kapakan kautta. Minna ei kuitenkaan olisi pitänyt siitä, itse asiassa Minna ei nykyään pitänyt juuri mistään mitä minä tein.
Oli aivan sama mitä tein tai miten tein, niin Minnan mielestä tein sen perusteellisesti väärin. Olinkin viime aikoina keskittänyt kaiken tarmoni lapsen hoitoon, mutta Minnasta en kuitenkaan osannut tehdä sitäkään oikein. Rakastan lastamme.
Lopulta uni alkaa voittaa ja mielessäni pyörivät viime päivien tapahtumat ... isi .. ..isän kädet.. ...niin karheat.. .. panettaa... ..kapakka .. ikävä.. niin kovin ikävä.. yksin...
... kylmä..
Herään lapsen itkuun ja käännyn tavoittelemaan Minnaa, mutta hän on jo lähtenyt. Aamuvuoro, aina vaan aamuvuoro. Miksi on niin kylmä herätä yksin, vaikka asunnossa on lattialämmitys.
Nousen ylös ja otan lapsen syliini. Yritän tyynnytellä sitä puhumalla sille rauhallisesti ja keinuttelemalla sitä hellästi sylissäni. Turha yritys, tiesin sen jo etukäteen. Asetan lapsen hoitoalustalle ja vaihdan sille tottunein ottein kuivat vaipat. Se tehoaa, lapsen itku vaimenee hitaasti, mutta varmasti ja puna lapsen kasvoilla vaalenee nopeasti. Huuto muuttuu iloiseksi jokellukseksi. Hämmästyn ja hymyilen. Rakastan lastamme.
Lasken lapsen hellästi takaisin sen omaan sänkyyn. Astelen keittiöön keittämään aamukahvia itselleni ja maitoa lapselle.
Tämä aamu tuntuu alkavan samoin kuin sadat edelliset aamut, pois lukien Minnan vapaapäivät, jotka kuluivat viinan kanssa lotratessa tai krapulaa potiessa.
Yllättäen tajuan kuitenkin, että tämä aamu on kuitenkin erilainen. Jotain on muuttunut, oloni on parempi ja rauhallisempi kuin yleensä, jotenkin valaistunut. Tässä aamussa on jotain erikoista. Minulla on rauhallinen olo. Katson alaspäin ja ymmärrän miksi. Aamuerektio puuttuu.
Ensikertaa eläessäni minulla ei seiso herätessäni. Ikä ei näköjään tule yksin, pitäisiköhän tästä huolestua tosissaan. Onhan se toisaalta ollut hirveätä tuhlausta seisottaa joka ikinen aamu, nykyään yleensä vieläpä täysin turhaan. Ehkä tämä johtuu liiasta juomisesta. Samapa tuo... Samapa tuo ? Hymyilen. Penikseni tuntuu mukavan pehmeältä.
Ryhdyn lataamaan kahvinkeitintä ja oikeastaan minulla on kertakaikkisen loistava olo. Parempi olo kuin aikoihin. Lämmin olo.
Kurottaudun kohti kahvipurkkia, kun aika yllättäen tuntuu pysähtyvän. Käteni tuntuu loputtomasti lähestyvän purkkia, mutta se ei tunnu koskaan saavuttavan sitä. Jatkan yrittämistä kunnes lopulta ymmärrän, että en koskaan tule saavuttamaan sitä purkkia siitä syystä, että kaadun lattialle tai oikeastaan en edes kaadu vaan hitaasti valun, äärettömän hitaasti.
Minun on hyvä olo. Mitähän minulle oikein tapahtuu, onkohan tämä sydänkohtaus. Ei, minähän olen vasta kolmenkymmenen, eikä minuun satu, tuntuu oikeastaan aika hyvältä, todella hyvältä.
Kaikki hidastuu ja muuttuu yhdentekeväksi. Aika pysähtyy, kaikki pysähtyy. Makaan kasvot lattiaa vasten ja oikeastaan minusta tuntuu aika hyvältä, kummallista. Suloinen tajuttomuus saapuu ja ajatukseni muuttuvat unenomaisiksi ... Onpas likainen lattia, pitäisi siivota, oikeastaan olisi pitänyt siivota jo eilen, taikka sitten jo viimeviikolla... isä ei siivonnut ikinä, akkojen hommaa. Minä oikeastaan tykkään siivota. Minna ei ikinä siivoa, minä tykkään siivota...
Tajuttomuus on juuri muuttumassa täydelliseksi, kun muistan. Lapsi. Täytyy nousta ylös ja soittaa apua.
Tuskastuttavan hitaasti ryömin ja konttaan kohti puhelinta. Haluan soittaa apua, en itselleni vaan lapselle. Minullahan on todella hyvä olo, mitä nyt vähän väsyttää.
Tuntia myöhemmin saavutan puhelimen. Ilman lapsen jatkuvaa huutoa ja itkua olisin varmaan nukahtanut. Näppäilen oikeat numerot ja sanon rauhallisella, lempeällä ja hiljaisella äänellä: "Kohtaus, tulkaa pian, lapsi pulassa."
Sitten saapuu uni, suloisen pehmeä ja lämmin vaaleanpunainen uni.
Herään siihen, että hymyilen niin että kasvoihini sattuu. Ei, minä heräänkin siihen, että tuttu ääni huutaa hysteerisenä. Ääni, joka vuosia sitten oli mielestäni kaunis. Nyt se ääni on kuitenkin ruma ja kova, nyt se ääni sattuu korviini. Nyt se ääni huutaa:
- Ette tiedä! Miten niin te ette tiedä ? Mieheni makaa tuossa ja hymyilee kuin hangon keksi. Mies vain hymyilee, .. hymyilee eikä liikuta evääkään... ja te sanotte, että me emme tiedä.
Rauhallisempi ammatillinen ääni vastaa:
- Rauhoittukaa nyt, tutkimukset ovat vielä kesken. Tarkoitimme, että me emme ole vielä löytäneet miehestänne mitään vikaa tai että me emme ole löytäneet mitään poikkeavaa joka voisi selittää hänen tilansa. Jatkamme toki tutkimuksia ja kokeilemme yhä uusia lääkkeitä. Tälläkin hetkellä kokeilemme miehenne herättämistä useiden eri lääkkeiden avulla. Lääkkeet auttavat aina, luottakaa meihin. Nyt on tärkeää, että te ette luovu toivosta. Koittakaa te saada mieheen kontakti, mutta älkää järkyttäkö häntä. Jätän teidät nyt kahden miehenne kanssa.
Aukaisen silmäni ja näen edessäni Minnan vihaiset kasvot. Kaikki on vaalean-punaista, paitsi Minnan kasvot, joissa näkyy tumman punaisen useita eri sävyjä.
Kuulen hänen sanovan:
- Kuinka sinä saatoit tehdä minulle näin, juuri kun meillä oli kaikki niin hyvin. Kuinka sinä saatoit vaarantaa minun lapseni hengen... ja kaikki johtuu kuitenkin viinasta... olisi pitänyt arvata, kun se sinun isäsikin oli sellainen...
Viimeiset sanat päättyvät alkavaan itkuun. Minun on todella paha olla Minnan puolesta, mutta ei hänen kuitenkaan tarvitsisi haukkua minun isääni. Hetki! Minna oli sanonut "minun" lapseni, minä olin aina puhunut "meidän" lapsestamme. Minä haluaisin sanoa Minnalle jotain, jotain tärkeää, jotain kaunista, jotain sovittelevaa. Uni tulee kuitenkin taas, pehmeänä ja ihanana... lapsi.. kädet... minun isäni karheat kädet...
Kaikesta on kulunut taas kauan aikaa, mutta herään kuitenkin jälleen samoihin ääniin kuin viimeksikin. Tällä kertaa Minnan ääni kuulostaa jäätävän rauhalliselta ja siinä ammatillisen kylmässä äänessä on nyt epävarma alavire.
- Me emme kerta kaikkiaan tiedä, olemme tehneet kaikki mahdolliset kokeet ja meidän mielestämme teidän miehenne on täydellisen terve. Olemme kokeilleet kaikki mahdolliset lääkkeet, mutta millään ei tunnu olevan vaikutusta. Neuropsykologimme ovat sitä mieltä, että sillä saattaa olla neurologinen tai psykosomaattinen tausta, mutta kaikki tämä on pelkkää arvailua... Suoraan sanottuna meillä ei ole aavistustakaan mikä häntä vaivaa.
- Kiitos luennosta, mutta olen kuitenkin ymmärtänyt tuon kaiken jo kauan sitten. Onko teillä jotain uutta kerrottavaa minulle?
- Haluaisimme tehdä hänelle lisää tutkimuksia, mutta..., mutta niihin sisältyy merkittävä riski, riski miehenne vahingoittumisesta... tarvitsemme näihin kokeisiin tietysti teidän suostumuksenne.
- Ja, kysyi Minna vihaisella äänellä.
- Tietysti sairaala on valmis suorittamaan tästä teille merkittävän korvauksen. Tässä sairaudessa on kyse jostain aivan uudesta ja erilaisesta, jopa Euroopan neuvoston lääketieteellinen komitea on osoittanut kiinnostusta tätä tapausta kohtaan.
- Ei teidän tarvitse selittää, minä allekirjoitan. En siksi, että teistä tulisi kuuluisa tutkija, enkä siksi, että tarvitsisin rahaa, enkä siksi, että uskoisin teidän pystyvän auttamaan miestäni vaan siksi, että tuo helvetin paskiainen lopettaisi tuon hymyilyn, tuon helvetin hymyilyn.
Ikävää, että Minna on noin vihainen. Haluaisin sanoa hänelle jotain tärkeää. Haluaisin myös kysyä heiltä, mitä minulle aiotaan tehdä. Niin, mitähän minulle aiotaan tehdä. Uteliaisuuteni hiipuu kuitenkin pois, kun uni ja tajuttomuus saapuvat pehmeänä päälleni. Niin pehmeä ja ihana uni. ...isän syli... ...isän karheat kädet... ..lämmin..
***
Kirurgi on vihainen. Hän on vihainen, koska hänen vaimonsa on lähtenyt, tällä kertaa ilmeisen lopullisesti. Hän on vihainen, koska avio-ehdon mukaan kaikki yhteinen omaisuus kuuluisi avioeron jälkeen vaimolle. Kirurgi on vihainen itselleen, koska hän on nyt ensikertaa elämässään humalassa leikkaussalissa. Hän on vihainen itselleen, koska hän yhä rakastaa vaimoaan. Hän on vihainen itselleen ja kaikille muillekin.
Kirurgia panettaa, häntä vaivaa ajatus hänen vaimonsa pakaroista, ihanista pakaroista.
Häntä harmittaa tämä turha leikkaus. Häntä harmittaa, että hän lupautui leikkaamaan tämän miehen, terveen miehen. Hän oli katsonut TT-kuvat kymmeneen kertaan ja tämä mies oli terve. Tai ei ehkä terve, mutta potilaan aivoissa ei ainakaan ole mitään vikaa. Häntä inhotti ajatus, että hän joutuisi leikkaamaan psykiatrisen potilaan, 2000- luvun ensimmäinen lobotomia. Hoitava lääkäri oli kuitenkin onnistunut puristamaan tämän miehen omaisilta luvan tähän naurettavaan leikkaukseen.
Hän leikkaisi tämän miehen, koska ylilääkäri oli niin pyytänyt.. luoja, että hänellä oli ikävä vaimonsa pakaroita.
***
Kirkas valo paistaa suoraan silmiini ja ymmärrän olevani leikkaussalissa, leikkauspöydällä. Olisivat tietysti voineet nukuttaa minut, vaikka olenkin tajuton. Samapa tuo... en olisi ikinä arvannut, että leikkaussalissakin on vaaleanpunaiset valot.... ... Isän kädet... Nuo eivät ole isän kädet, ei mutta isällähän onkin kumihanskat..
.. Ja pora..
Neurokirurgi katselee avattua kalloa krapulaisin silmin. Avatusta kallosta pilkistävät aivot tuovat hänen mieleensä hänen vaimonsa pakarat.. Nyt ne kuuluvat toiselle, toiselle,.. Toiselle naiselle ...suloiset pakarat... ja perkele...
Veitsi viiltää kuusi milliä liian syvään. Mies kuolee tyytyväisenä tietäen, että Minna tulee saamaan hyvät korvaukset.
Kuolevan miehen huulet liikkuvat viimeistä kertaa ja muodostavat sanan "Teräsmies".