UNI

Hän oli viidenkymmenenkolmen ja hän oli onnellinen. Hänellä oli kaksi työpaikkaa. Päivisin hän toimi tietokone-operaattorina. Iltaisin hän hoiti lapsia. Hän piti työstään ja elämästään.
Hän oli menossa töihin, niin kuin joka ikinen päivä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajan.
Töissä johtaja tuli hänen luokseen ja sanoi: "Sinua ei kyllä oikeastaan enää tarvita täällä, tässä tietokoneessa on miljoona kertainen virheen tarkistus ja se ei ole tehnyt yhtään virhettä viimeiseen viiteentoista vuoteen."
Hän vastasi: "Selvä, kiitos kaikesta." Hänen sisällään kuitenkin tuntui kuitenkin jotenkin kummalta.
Olisihan hänellä kuitenkin lapset. Hän lähti hoitopaikalle. Hän leikki lasten kanssa ja paha, tyhjä olo alkoi helpottaa. Lapset ovat ihania, ajatteli hän.
Kansalaiskurssin johtaja tuli ja pyysi häntä luokseen. Johtaja kertoi, että hänen palveluja ei oikeastaan tarvittu.
Äidit eivät enää halunneet neutrien hoitavan heidän lapsiaan, he halusivat androidi hoitajat. Neutrithan olivat melkein miehiä ja sitä paitsi he alkoivat olla jo melko vanhoja.
"Nythän te voitte jäädä eläkkeelle." Sanoi johtajatar.
Eläkkeelle, ehkä hän voisi jäädä eläkkeelle. Mitä hän tekisi eläkkeellä. Hän ei ikinä ollut ajatellut, että työt voisivat loppua.
Hän meni kotiin ja laittoi ruokaa. Peseytyi, harjasi hampaansa huolellisesti, käytti hammaslankaa, kurlasi ja meni nukkumaan. Hän näki omituista unta.
Hän heräsi siihen, että hänellä oli kylmä. Herätessään hän muisti sen unen. Hän ymmärsi, mitä hän olisi voinut olla, mitä hänen olisi pitänyt olla ja mitä hän nyt oli. Hän katsoi peiliin ja näki oman harmaan kuvajaisensa.
Hän otti paperia ja kynän. Hän teki laskelmia. Tarkisti faktat tietokoneella.
"Kyllä sen pitäisi riittää." Hän sanoi ääneen itselleen.
Hän ruuvasi lampun irti ja asetti sen varovasti keittiön pöydälle. Hän kostutti sormensa ja työnsi ne lampun kantoihin.
440 voltin virta kulki hennon kehon läpi. Hänen laskelmansa olivat olleet oikeassa, kyllä se riitti.