NEUTRI

Kättelin hoitajat. Olin ainakin tuhat kertaa mielessäni ajatellut, kuinka sanoisin suorat sanat näille hoitajille. Olin ainakin tuhat kertaa suunnitellut, kuinka minä kostaisin kaikki kokemani nöyryytykset. Haastaisin kaikki hoitajat oikeuteen, vetäisin tohtoria turpaan. Näyttäisin heille, ettei ihmistä saa kohdella ihan miten tahansa. Sairaala-psykiatri oli kuitenkin saanut minut uskomaan, että kaikki sisälläni oleva viha oli ainoastaan nauttimani amfetamiinin sivuvaikutusta. Viha olikin pian kadonnut. Nyt olin kuitenkin menossa kotiin ja kaikki tuo tuntui kovin etäiseltä. Makuuhaavani olivat parantuneet, veriruoste oli ohi ja minä olen terve. Tyydyn siis kättelemään hoitajat ja kiittämään hyvästä hoidosta.
Minä olen nyt terve, terve. Minun käteni ja jalkani toimivat jälleen. Olen onnellinen ja kasvoillani on hymy joka on erilainen kuin se hymy, joka oli ollut kasvoillani useiden vuosien ajan. Tämä hymy ei sattunut kasvoihini, vaan tuntui hyvältä. Minä olen nyt menossa kotiin. Takaisin kotiin.
Kotona minua odottivat juhlat, äitini oli leiponut kakkua. Isäni syleili minua, ensimmäistä kertaa eläessään. Kaikki on nyt hyvin, kaikki tuntuu nyt oikealta, kaikki asiat olivat niin kuin niiden piti olla.
Menin nukkumaan ja nukuin paremmin kuin koskaan aikaisemmin, paremmin kuin kukaan koskaan aikaisemmin.
Aamulla heräsin silkkaan hyvään oloon. Äiti oli keittänyt aamukahvia ja leiponut teeleipiä. Otin lääkkeeni aamutuoremehun kanssa. Tämä olisi hyvä päivä. Elämäni paras päivä, ainakin ennen huomista. Olen onnellinen.
Syötyäni menin aamupesulle. Peilistä minua katsovat hyväntuulisesti hymyilevät kasvot. Minun kasvoni. Leuassa näyttää yhä kasvavan pari haiventa. Sairaalassa minua olikin varoitettu lääkityksen sivuvaikutuksista, näin alussa ainakin. Otin pinsetit ja revin irtokarvat pois. Menin suihkuun, elämäni parhaaseen suihkuun.
Aloitin paluuni tavalliseen elämään menemällä työvoimatoimistoon. Työvoimatoimistossa minua palveli ystävällinen naisvirkailija. Hän sanoi minua poikaparaksi, mutta töitä ei kuitenkaan ollut tarjolla. Sairaalassa oloni aikana työttömyys oli kohonnut jo yli viidenkymmenen prosentin.
Rahaa minulla kuitenkin oli tarpeeksi, sillä kansalaispalkka oli juossut tililleni koko sairaalassa olo aikani.
Viis työstä, minähän olen nyt terve. Sen kunniaksi voisi ottaa vaikka muutaman oluen. Kävelen kevyin askelin paikalliseen kapakkaan. Kapakka on parrakkaiden keski-ikäisten miesten valtaama räkälä. Kokoparta on nyt muotia terveiden miesten keskuudessa, sillä miehet yrittävät viestittää, että "minä en syö testisestareita" eli testosteroninsalpaajia.
Tilaan oluen ja istun pöytään lukemaan päivän lehteä. Olut ei kuitenkaan maistu yhtä hyvältä kuin muistin, kummallista. Yksi miehistä lähestyy pöytääni ja istuu vastapäiselle tuolille lupaa pyytämättä.
- Päässyt juuri sairaalasta ? Mies kysyy tai oikeastaan vain toteaa.
- Eilen.
- Me ollaan kavereiden kanssa päätetty, että neutreilla ei ole mitään asiaa meidän kanta-paikkaan. Eli lähdetkö hyvällä vai pitääkö meidän auttaa ?
- Ymmärrän.
Vastattuani nousen ylös ja lähden kävelemään kohti ulko-ovea. Tiedän, että minun pitäisi suuttua, raivostua. Jostain syystä en kuitenkaan tunne vihaa, en edes suuttumusta. Ovella kuulen miesporukan valtavan naurun-remakan. Miksiköhän minua ei suututa.
Sairaalassa minua oltiinkin varoitettu, että jotkut terveet miehet saattaisivat jostain syystä suhtautua vihamielisesti meihin neutreihin.
"Neutri", oli termi jonka iltapäivä-lehdistö oli luonnut, se tarkoitti kaikkia meitä testosteronisalpaajien syöjiä, entisiä veriruoste-potilaita. Neutri, omituinen sana. Neutri, minä olen neutri, mutta mitä sitten, olen joka tapauksessa terve. Minun ei enää koskaan tarvitsisi maata sairaalassa avuttomana, hoitajien armoilla. Minun ei enää ikinä tarvitsisi paskantaa alleni. Kunhan vain muistaisin ottaa lääkkeeni. Sivuvaikutuksiakin oli, en enää kyennyt erektioon. Parrankasvuni on lakannut, mutta se on halpa hinta siitä, että minun ei enää koskaan tarvitse maata sairaalassa.
Ja meitä neutrejahan on paljon, todella paljon. Kai tästä kaupungista löytyy jokin paikka, jossa neutrikin voi syödä. Täytyyhän meidän munattomienkin syödä.
Menin DcDonald'siin ja ilokseni huomasin, että suurin osa henkilökunnasta oli meikäläisiä. Tilasin SuperDuckin ja istuin syömään.
Pöytääni istuutui itseäni kymmenisen vuotta vanhempi nainen. Kaunis ja hyvin säilynyt. Alamme pian keskustella vallitsevasta säästä ja muusta tyhjänpäiväisestä.
Kaksi tuntia myöhemmin keskustelemme yhä. Nainen kertoo minulle väkivaltaisesta miehestään ja kaikista hirveyksistä mitä hän on viimeisen viiden vuoden aikana joutunut kestämään.
Aluksi naisen avioliitossa oli kaikki sujunut hyvin, mutta pojan sairastuttua veri-ruosteeseen oli kaikki muuttunut. Mies oli alkanut juoda ja pian sen jälkeen menettänyt työpaikkansa. Sen jälkeen nainen oli joutunut elättämään perheen ja elämään miehen raivonpurkausten armoilla.
Nainen pyytää minut luokseen kahville, haluaisin kieltäytyä, mutta en pysty, en vaikka haluaisinkin. Mikähän minua oikein tänään vaivaa?
Olemme juoneet jo kaksi pannullista kahvia ja aika kuluu nopeasti. Tajuan, että nautin suuresti naisen kuuntelemisesta. En kuitenkaan sillä tavalla, kun ennen veriruostetta. Minusta vain on mukava kuunnella ja myötäillä naisen mielialoja. On mukavaa tuntea itsensä tarpeelliseksi. Pitäisiköhän minun tiskata, täytyykin kysyä naiselta.
Ovelta yllättäen kuuluva rapina saa naisen muuttumaan kalpeaksi. "Luoja, se on mieheni", hän sanoo kliseen ja hänen äänestään kuuluu selvästi hätäännys. Mies kompuroi sisään, vahvasti päihtyneessä tilassa. Huomattuaan minut, miehen tupakan ja alkoholin rypistämät kasvot rypistyvät lisää. Hänen kasvoiltaan paistaa viha minua ja koko maailmaa kohtaan. Hän murahtaa yhteenpuristettujen hampaidensa välistä: "Saatanan neutri".
Avaan suuni sanoakseni jotain rauhoittavaa, tai vain selittääkseni täällä oloni viattomuutta. En halua riitaa, mutta ennen kuin ehdin sanoa mitään, mies lyö minua tarkalla vasemmalla suoralla.
Tunnen polvieni notkahtavan. Kaadun taaksepäin vailla mitään kontrollia. Tunnen takaraivoni kolahtavan johonkin kovaan ja terävään, kuulen naisen kirkuvan.
Tuttu tajuttomuuden tila valtaa minut, mutta tällä kertaa tajuttomuus on erilaista kuin veriruosteessa. Tämä tajuttomuus on kovaa ja kivuliasta. Erittäin kivuliasta.
Herään kirkkaaseen neonvaloon ja sterilointi-aineen tuttuun tuoksuun. Puukenkien ääni kopisee korvissani. Tiedän, että olen sairaalassa. Hoitajan tai lääkärin kasvot silmieni edessä koettavat kertoa minulle jotain, mutta jostain syystä en kuule heidän sanojaan. Pystyn kuitenkin lukemaan huulilta viimeisen sanan, "halvaantunut" ja seuraavasta lauseesta sanan "aivoruhje". Miten minä voin kuulla puukenkien kopinan, vaikka en pysty kuulemaan puhetta. Luen hoitajan huulilta sanan "vatsapäivä". Sitten maailma muuttuu mustaksi ja harmaaksi. Tajuttomuus painautuu päälleni, aivan kuin silloin aikaisemmin paitsi, että tällä kertaa en hymyile vaan itken.