LAILLA LINNUN

Isä on jo vanha mies. Äidin kuoltua isä oli alkanut polttamaan pilveä kylän miesten kanssa. Hän oli sairas ja hänellä oli selvästi kovia kipuja. Hän ei kuitenkaan halunnut käyttää vähäksi käyneitä lääkkeitä. Tiesin että, hän halusi säästää ne kylän lapsille. Isä on kova jätkä vielä vanhana patunakin. Isä ei enää jaksa edes opettaa. Minä ja muut hänen ensimmäiset oppilaat pidämme nyt koulua nuoremmille. Joskus isä pyytää minua yksityistunnille, mutta se on kuitenkin jo vanhan miehen höpinää. Isä on kuitenkin opettanut minut hyvin. Minä tiedän kuka minä olen ja mitä minun on tehtävä.
Isällä ei ole ollut ketään muuta naista äidin kuoltua. Äidin kuolema oli ollut isälle kova isku. Hautajaisissa näin isäni itkevän ensimmäistä kertaa. Isäni itki kuin pieni lapsi, mutta niin itkin minäkin. Äiti oli upea nainen ja opin häneltä paljon, yhtä paljon kuin isältänikin, ehkä jopa enemmän.
Pikkuveljeni, yksi kahdeksasta, juoksee luokseni. Isä on pyytänyt minua luokseen. Isä on kuolemassa. Olen tiennyt sen jo pitkään, mutta isä ei ole halunnut puhua asiasta ja minä olen kunniottanut hänen tahtoaan, niin olen aina tehnyt.
Isä makaa vuotellaan. Hän on selvästi pilvessä. Hän on selvästi kuolemassa. Hän on loppu.
Emme aluksi vaihda sanakaan. Otan hänen kuihtuneen karkean käden omaani, omaan karkeaan käteeni. Katson isää silmiin ja hän ymmärtää, minä tiedän, että hän ymmärtää.
"Isä, vielä yksi juttu, kuinka minä pääsen muurin läpi?" Kysyn, koska tiedän, että tämä on viimeinen tilaisuus kysyä.
"Katso taivaan lintuja, huolehtivatko ne?" Kysyy, isä raamattua lainaten.
"Ymmärrän." Vastatessani luulen isäni hourailevan.
Isä puristaa kättäni, hymyilee ja kuolee.
Kaikki itkevät isän hautajaisissa, niin minäkin. Tiedän, että toivun tästä, mutta koskaan en unohda. En edes halua unohtaa.
Teräsmies on kuollut, mutta minä elän ja hän elää minussa.