PARANNUS

Tohtori kutsuu hoitajaa luokseen. Olisi kuukausittaisen kierron aika.
Tohtori vihasi työtään. Joskus ikuisuus sitten, kun tohtori oli valmistunut lääketieteellisestä hänellä oli ollut suuria suunnitelmia, paljon ihanteita. Silloin kun hän oli valmistunut oli usko lääketieteeseen ollut korkeimmillaan. Virus-lääkkeiden kehitys oli poistanut virussairaudet koko Euroopasta. Tuntui, siltä ettei kehityksellä ollut mitään rajoja. Tuntui, että kaikki olisi pian mahdollista. Tuntui, että maailmasta oli tulossa terve paikka, hyvä paikka elää. Vain lapset ja vanhukset sairastivat utopiassa. Geriatria ja pediatria olivatkin lääketieteen kasvavat koulukunnat. Hän olisi halunnut erikoistua geriatriaan. Hän oli todella tuntenut halua auttaa kuolevia, niitä ihmisiä, joiden ansiota kaikki tämä hyvinvointi oli. Hän ei kuitenkaan ollut tarpeeksi lahjakas. Ei, hän oli jäänyt pieneen terveyskeskuksen sairaalaan.
Ystävät puhuivat hänen selän takanaan ammatillisesta itsemurhasta. Hoitajatkin tuntuivat katsovan häneen säälien. Hänestä ei ikinä tulisi mitään.
No, työ ainakin oli helppoa. Veriruosteeseen tunnettiin vain yksi lääke, amfetamiini. Potilaat olivat rauhallisia ja eivät halunneet juuri mitään, paitsi ehkä kuolla. Nuo miesparat ja heidän ikuinen hymyilynsä. Amfetamiinin avulla heidät saatiin hereille, syömään ja paskantamaan. Joskus herätessään potilaat olivat aggressiivisia tai ainakin kovin vihaisia, mutta yleensä kuitenkin vain masentuneita ja tilanteeseen alistuneita. Helppoja hoidettavia. Hyviä potilaita. Poikaparat. Amfetamiinin vaste kuitenkin kasvoi nopeasti ja annosta oli pakko nostaa koko ajan. Ja kyllä sitä nostettiinkin, sitä nostettiin kunnes potilaan sydän ei enää kestänyt, annosta nostettiin kunnes sydän räjähti.
Sairastuneet tiesivät tämän kaiken ja myös sen, että Euroopan neuvosto oli sallinut eutanasian veriruostepotilaille jo vuosia sitten. Monet olivatkin jo käyttäneet lupaa hyväkseen. Tämä päätös kuitenkin näkyi osastoilla hoidon tason laskuna. Hoitajat olivat väsyneitä työhönsä, väsyneitä veriruostepotilaisiin. Väsyneitä toivottomaan työhön. Tohtori ymmärsi tämän erittäin hyvin, hänestä itsestään alkoi pikkuhiljaa tuntua samalta.
Kokonainen sukupolvi miehiä makasi sairaaloissa, kuolemansairaina, vailla parannusta, vailla toivoa ja pian myös vailla todellista hoitoa jos nykysuuntaus jatkuisi.
Lääkärin kierto oli pelkkä muodollisuus ja kaikki tiesivät sen. Kiertoja järjestettiin vain omaisten rauhoittamiseksi. Pelkkää silmänlumetta koko touhu ja kaikki täällä sairaalassa tiesivät sen vallan mainiosti. Kuka tahansa idiootti voisi toimia täällä lääkärinä ja hoitajien mielestä se olikin nykyinen tilanne. Kuka tahansa idiootti voisi tehdä kuukausittaiset amfetamiiniannosten kohottamiset. Ainut hoidollinen ongelma olivat makuuhaavat, joita syntyi, kun hoitajat eivät enää jaksaneet käännellä potilaita tarpeeksi usein. Kukapa jaksaisi syyttää heitä siitä, sillä kaikki kuolivat kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin. Mitä nopeammin sitä parempi, ajatteli moni hoitaja.
Kierto alkaa ja vanha mieshoitaja kävelee lääkärin luokse kädet syvälle taskuihin työnnettyinä, kasvoillaan ilme joka kertoo, että hänellä olisi parempaakin tekemistä työajallaan kuin osallistua tähän pelleilyyn.
Tohtori halusi kuitenkin tehdä kierrot aina säännöllisesti, nämä kuukautiskierrot olivat hänen ainut oikeutuksensa liikkua tällä osastolla. Minä olen pelkkä pelle, ajatteli tohtori, mutta tuo hoitaja on aasi. Pelle ja aasi lähtevät leikkimään sairaalaa, tohtori ajatteli. Silkkaa sirkusta. Kukaan vaan ei taputa, mutta kaikki hymyilevät. Kuukautiskierto alkaa. He kävelevät sängyn luota toiselle ja katsovat muodon vuoksi papereita ja suorittavat sen jälkeen amfetamiini-
annosten noston. Vaihtelua kiertoon tuovat makuuhaavat ja virtsatieinfektiot, joita on todella paljon. Niin paljon, että niitä ei jakseta hoitaa.
Niille harvoille, jotka ovat tajuissaan, tohtori koittaa sanoa muutaman rohkaisevan sanan, tietäen kuitenkin varsin hyvin kuinka ontoilta hänen sanansa kuulostivat. Potilaista urheimmat koittavat näyttää siltä, että tohtorin sanat tehoaisivat. Idiootit, ajattelivat hoitaja ja lääkäri, kerrankin samaan aikaan.
Viimeisessä huoneessa on osaston ongelmapotilas, tai ei potilaasta oikeastaan ollut mitään ongelmaa vaan potilaan omaisista, omaisista jotka eivät pystyneet hyväksymään väistämätöntä tosiasiaa, potilaan kuolemaa. Varsinkin pojan isä oli ongelmallinen. Isä vietti kaiken aikansa osastolla ja tarkkaili poikansa hoitoa. Hoitajat olivatkin jo sangen hermostuneita isän jatkuviin huomautuksiin pojan hoidosta. Tohtori oli ohjannut potilaan omaiset sairaalapsykologin puheille. Psykologin pyynnöstä he koittivat pitää potilasta hengissä, kunnes omaiset olisivat valmiit kohtaamaan väistämättömät tosiasiat.
Nyt potilaan kunto oli kuitenkin jo varsin toivoton. Potilas ruokittiin nenän kautta vatsaan menevällä letkulla. Hengityksestä huolehti hengityskone. Virtsa kulki katetrin välityksellä ja uloste tuli pois vatsassa olevan avanteen kautta. Potilaalle ei enää annettu amfetamiinia ja nyt hän oli ollut tajuttomana jo useita kuukausia. Jos kaikkia veriruostepotilaita hoidettaisiin tällä tavalla, niin he olisivat vielä kaikki hengissä.
Nyt ongelmaksi oli muodostunut potilaan kiveksissä oleva valtaisa makuuhaava, joka oli syntynyt huonon asentohoidon seurauksena. Se olisi menoa nyt, kuolio leviäisi muutamassa päivässä potilaan koko alavartaloon ja potilas kuolisi. Hoitajat huokaisisivat helpotuksesta, päästäisiin vihdoinkin eroon koko osaston kiusankappaleesta. Potilaan isästä. Potilaan isä oli onnistunut suututtamaan koko henkilökunnan vaatimalla pojalleen erityishoitoja sekä inhimillisenpää kohtelua. Pojan tajuttomuudesta huolimatta isä tuntui viettävän kaiken aikansa osastolla.
Tohtori katsoi potilasta ja huomasi pojan etäisesti muistuttavan hänen omaa miestään, nuorena tietenkin. Nykyisin mies oli pelkkä oluen turvottama ihrakasa, joka tuhlasi kaiken työttömyysaikansa katsomalla teleä. Mies ei enää edes yrittänyt saada töitä. Mies ei enää jaksanut edes rakastella.

Katsoessaan tätä poikaa tohtori tunsi, ehkä ensi kertaa tällä osastolla työskennellessään, että jokin liikahti hänen sisimmässään. Hän tunsi, että tämä poika olisi pelastettava. Hän kuuli oman äänensä sanovan "Leikataan". Hoitaja katsoi tohtoria hämmästyneenä ja oli jo aloittamassa vastalauseryöpyn, kun vilkaisu tohtorin silmiin sai hänet vaikenemaan jo ennen kuin hän ehti edes avata suutaan.
Hoitaja poistui paikalta selvästi loukkaantuneena. Hoitajan poistuttua tohtori oli itsekin ihmeissään. Miksi ihmeessä hän oli antanut määräyksen, jolla vain viivytettäisiin pojan väistämätöntä kuolemaa. Oikeastaan hän halusi peruuttaa koko päätöksen, mietittyään kuinka paljon töitä se hänelle teettäisi, turhaa työtä.
Hoitajien supina oven takana kertoi kuitenkin hänelle, että nyt oli kyse enemmästä kuin tämän potilaan hoidosta, nyt oli kyse
paljon tärkeämmästä asiasta, nyt oli kyse arvovallasta. Yksikään lääkäri ei ikinä vetäydy jos kyseessä on arvovaltakysymys. Nyt hän näyttäisi tuolle ylimieliselle mieshoitajalle kuka täällä oikein määräsi. Nyt hän näyttäisi, että kuka täällä oikein tekee päätökset. Aasi vai pelle.
Potilas leikattiin heti seuraavan päivän aamuna. Tohtorista tuntui hyvältä tehdä taas oikeata työtä, työtä, jota varten hän oli vuosia opiskellut. Työtä, jonka hän oli joskus kauan sitten valinnut ihanteidensa mukaisesti.
Leikkauksessa poistettiin potilaan molemmat kivekset. Leikkaus sujui hyvin ja sinä iltapäivänä tohtori käveli uudella ylpeydellä pitkin sairaalan käytäviä. Sinä iltapäivänä hoitajien kahvihuoneesta kuului kiivasta keskustelua ja kritiikin varsin epä-älyllinen kärki suuntautui tohtoriin, tohtoriin joka ei kuunnellut hoitajia, tohtoriin joka aiheutti hoitajille turhaa työtä.
Pitkästä aikaa tohtori piti työstään. Kenties se poika eläisi vielä muutaman viikon.
Poika eli viikon, kaksikin. Heräsi ja repi pois häntä ympäröivät letkut. Kuukautta myöhemmin poika käveli, kolmen kuukauden päästä poika lähti takaisin kotiinsa, terveenä. Tohtorista tuli kuuluisa ja jo vuotta myöhemmin esiteltiin ryhmä uusia lääkkeitä veriruosteen hoitoon, yhteisnimeltään testosteroninsalpaajat.