23.4.2007

VERIRUOSTE

Miksi, miksi? Miksi minä. Miksi veriruoste iskee aina nuoreen ja terveeseen mieheen. Miksi. Miksi juuri minuun. Miksi juuri nyt. Miksi juuri nyt, kun kaikki oli niin hyvin. Juuri nyt, kun kaikki oli kunnossa. Ja miksi helvetissä kysyn itseltäni näitä samoja asioita joka helvetin aamu. Niin, aamut ovat aina pahimpia, aamuisin on aina niin kylmä, iltaisin tulee aina hyvä olo ja se helvetin vaaleanpunainen tyhjyys iskee päälle kuin puolen metrin paksuinen untuvapeitto. Iltaisin on aina niin helvetin hyvä ja lämmin olla. Iltaisin en koskaan kysy miksi.
Tiedän, että kello on seitsemän taikka vähän yli. Tiedän sen, vaikka en pysty edes kääntämään päätäni. Tiedän sen tuosta kopinasta, tuosta kirotusta kopinasta, kopinasta joka syntyy kun puukenkiä käyttävät hoitajat juoksevat ehtiäkseen aamuraportille. Sairaaloissa on ikuinen kopina. Vaikka ihminen on käynyt jo Marsissa, se ei ole vielä keksinyt hoitajille muita jalkineita kuin puukengät. Klonk.
Viimeisenä kuuluvat raskaat askeleet, jotka syntyvät, kun Sanna yrittää kiirehtiä raportille. Sanna on ainakin 80-kiloinen naisihminen. Minun omahoitajani. Minun kiltti ja suloinen Sannani. Sannan puukengät eivät kopise, ne tuottavat 3 richterin maanjäristyksiä. KLONK!
Nyt on maanantai. Maanantait ovat aina pahimpia. Maanantaisin aamuvuoron hoitajat ovat aina myöhässä ja huonolla tuulella. Sanna todennäköisesti myös krapulassa. Maanantaisin minulla on aina vatsapäivä.
Tunnen vahvan kouristuksen tulevan. Tänään on vatsantoimituspäivä. Yököt asettivat tunti sitten peräsuoleeni suppoja, joiden on tarkoitus saada aikaan täydellinen kramppi peräsuolessani ja siten poistaa sieltä viimeisen kolmen vuorokauden aikana sinne kertynyt ulostemassa. Kovasti kätevää, mutta potilaasta se voi kuitenkin tuntua varsin kivuliaalta ja joskus myös lievästi epäesteettiseltä. No, voittaa se vesiperäruiskeen.
Lämmin uloste tulvahtaa tiukasti asennettuihin vaippoihini, mutta edes 2000-luvun edistyksellisimmät vaipat eivät pysty pidättelemään tätä valtaisaa ruskeaa aaltoa. Kolmen päivän aikana miehen sisälle kertyy melkoisen suuri määrä ulostetta. Paska juttu. Määrä on liian suuri. Vaipat pettävät ja lämmin uloste leviää ympäri jalkoväliäni. Tässä vaiheessa se ei kuitenkaan tunnu ollenkaan pahalta. Lämmin uloste tuntuu oikeastaan varsin mukavalta. Tätäkään asiaa ei moni ihminen nykyisin tiedä. Sairaalassa oppii uusia asioita. Sairaalassa oppii arvostamaan pieniäkin iloja.
Voisin tietysti yrittää soittaa hoitajaa paikalle, siivoamaan tämän sotkun, mutta vuoden kokemuksella tiedän jo etukäteen keskusradiosta tulevan vastauksen: "Meillä on aamuraportti kesken, voisitteko odottaa varttitunnin." Minä voin kyllä odottaa, minulla on paljon aikaa. Minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa. Hirvittävän paljon aikaa.
Miksi minä, miksi juuri minä.
Varttituntia myöhemmin Sanna marssii sisään kasvoillaan tuo tekopirteä hymy, tuo hymy, joka opetetaan varmaankin jo sairaanhoito-oppilaitoksissa. Tuo hymy, jolla kaikki hoitajat pyrkivät salaamaan kuinka paljon he meitä potilaita, aivan erityisesti meitä veriruostepotilaita, vihaavat.
KLONK!
Ovelta kuuluva puukenkien jylinä kertoo Sannan olevan huonolla tuulella. Pikaisen hyvän huomenen toivotuksen jälkeen tuo kiireinen hyvänolon-hengetär marssii avaamaan verhot ja tuuletusikkunan. Kirpeä pakkasilma tulvii huoneeseeni, jossa leijuukin jo varsin vahva aromi vatsantoimintani jäljiltä. Hyvän hoitajan tavoin Sanna marssii luokseni ja tarkistaa amfetamiini-pumppuni toiminnan. Hyvä hoitaja tarkistaa aina ensin laitteet ja vasta sen jälkeen potilaan. Tarkistettuaan, että olen tajuissani hän riuhtaisee varoituksetta sängynpäätyni yläasentoon. Jo jäähtynyt ulostemassa liiskaantuu kiinni ihooni. Tuoksu ympärilläni tiivistyy. Yritän hymyillä hoitajalle. Kauneinkaan hymyni ei auta, voin lukea hoitajan kasvoilta mitä hän ajattelee.
Hoitajattareni pöyhii tyynyäni pyrkien samalla salaamaan vastenmielisyyttään. Tiedän mitä Sanna sanoo seuraavaksi, hän sanoo sen joka aamu. Ole kiltti, älä sano sitä. Ei tänä aamuna.
"Aamiainen tarjoillaan vartin kuluttua, poikaparka", sanoo suloinen hoiturini. Voi luoja, että minä inhoan sitä kun minua sanotaan poikaparaksi, minulla on sentään vaimo ja kaksi lasta. Frigidi ja kaksi kiljukaulaa. Lapsillehan saa ulosteensyöjiä ja pintakuivia vaippoja, miksei meille. Miten helvetissä lapset oppivat ikinä sisäsiisteiksi, eiväthän ne enää edes huomaa paskantavansa housuihinsa. Miksei meillä ole pintakuivaa. Miksi.
Voisin yrittää pyytää hoitajia viemään minut suihkuun, mutta tiedän jo ennestään luennon neljästäkymmenestä muusta potilaasta, joiden täytyy ensin saada aamiaisensa. Luennon jälkeen minulle pitäisi, ainakin hoitajien mielestä, tulla huono olo. Kuinka saatoinkaan pyytää moista erikoiskohtelua, kuinka saatoinkaan olla noin itsekäs. Hyi minua.
Tiedän kyllä vallan mainiosti, että täällä osastolla on neljäkymmentä itseni kaltaista ihmis-rauniota. Tiedän, että Euroopassa on miljoonia kaltaisiani. Meitä on paljon, meitä veriruostepotilaita.
"Veriruoste", mikä typerä nimi tälle hirveälle sairaudelle. Se on tietysti iltapäivälehtien keksimä. Se johtuu ensimmäisen sairastuneen viimeisistä sanoista, "teräsmies". Teräsmiehiähän me olemmekin, 20-30 vuotiaita, terveitä, komeitakin, pääosin perheellisiä, miehiä parhaassa iässään. Oikeita teräsmiehiä, nyt tosin vähän ruosteessa. Tällä hetkellä todella pahoin ruosteessa. Miksimiksi, enhän minä mitään pahaa ikinä.
Aamiainen saapuu. Sanna asettuu sängynlaidalle istumaan. Koko sänky heilahtaa pikku hoitajani painosta. Ulostemassa liikkuu allani. Minua huimaa.
Sanna alkaa lappaamaan suuhuni hehkuvan kuumaa ruispuuroa sanomatta sanaakaan. Lusikka liikkuu niin nopeasti, että en ehdi edes niellä kaikkea. Puuro valuu pitkin suupieliäni, onneksi minulla on ruokalappu, ruokalappu joka puristaa kaulaani niin, että en pysty edes kunnolla hengittämään. Minä inhoan puuroa, aivan erityisesti ruispuuroa, mutta ketäpä se kiinnostaisi. Voisin myös mainita, että puuro on aivan liian kuumaa syötäväksi, mutta tiedän, että Sannalla on kymmenen muuta potilasta syötettävänä ja kova kiire aamukahville. Sairaaloissa on sellainen kumma tapa, että kaikkien hoitajien on päästävä samaan aikaan aamukahville. Se on aina ollut niin.
Nieleksin hätäisesti kuumaa puuroa ajatellen, että Sanna olisi oikeastaan ihan hyvännäköinen nainen jos vain olisi vähän hoikempi. Paitsi, että nyt on maanantai ja hän on krapulassa ja ilman meikkejä. Povi on joka tapauksessa upea ja se heiluu Sannan syöttäessä minua. Vähintään D-kuppi. Kumma etten ole huomannut sitä aikaisemmin.
Vaan miksiköhän minulla ei seiso, itse asiassa en muista koska minulla olisi viimeksi seissyt.

Ei kommentteja: